Arki ja kauhu – keksittyä ja todellista

Esitys keskeytyy kymmenisen minuuttia ennen loppua, kun lavalla alkaa (teko)veri virrata ja katsomossa pyörrytään. Huhuillaan yleisöstä lääkäriä – ei löydy. Huhuillaan hoitajaa – löytyy. Pian mies saadaankin virkoamaan ja talutellaan ulos salista, ja esitys pääse jatkumaan. Akse Pettessonin Q-teatteriin ohjaamasta Arki ja kauhu -esityksestä on liikkunut juttuja, että siellä väkeä lakoaa – siksi tuleekin mieleen, oliko tämä tapaus tilattu näin viimeisen esityksen kunniaksi. Ehkä ei; mutta jos oli, niin oikein hyvin näytelty!

Hyvin oli näytelty lavallakin: Joonas Heikkinen, Sonja Kuittinen, Pirjo Lonka ja Eero Ritala esittävät suvereenisti paitsi tavallisen keskiluokkaisen perheen jäseniä (tai kaverikommuunin tai mikä tämä samassa sängyssä nukkuva samaa jääkaappia käyttävä porukka onkaan) myös koko joukkoa erilaisia sivuhahmoja aivoja syövistä zombeista dinosaurukseen. Tai niin, voiko sanoa ”lavalla”: Ville Seppäsen lavastus on kaksikerroksinen omakotitalo, jonka yksi seinä puuttuu, ja välillä ”neljäs seinä” rikkoutuu myös esityksessä. Live-videota käytetään varsin onnistuneesti laajentamaan näkymiä myös talon taakse sekä yksityiskohtiin.

Kuvassa: Joonas Heikkinen, Sonja Kuittinen, Pirjo Lonka ja Eero Ritala. Kuvaaja: Sakari Tervo.

Kuvassa: Joonas Heikkinen, Sonja Kuittinen, Pirjo Lonka ja Eero Ritala. Kuvaaja: Sakari Tervo.

Paitsi verta ja suolia, esityksessä on muutenkin vahva fyysisyys, mm. miehen mittaisen Joonas Heikkisen maskuliinista body-positiivisuutta henkivä fotorealistinen suihkukohtaus tai hienosti koreografioitu hidastettu pako ihmissuden kynsistä. Niin, ihmissuden – kauhuhan tässä oltiin tekemässä, ja populaarikulttuurista tutusta kauhukuvastosta olikin runsaasti lainauksia ja viittauksia. Kuvastosta, johon liittyy kauhu, koska siihen on aiemmissa teoksissa liitetty kauhu; yleisö on siis opetettu pitämään sitä kauhukuvastona. Se on ikään kuin ikonisoitua kuvastoa, jonka näkemiseen jo assosioituu kauhun tunne.

Kauhumuistojen esille kutkuttelustako tässä oli kysymys? Tokko. Alusta lähtien heräili miete, onko varsinaista arjen kamaluutta kuitenkin kohtaamattomuus: neljä ihmistä elää samassa ajassa ja paikassa, mutta ei ehkä ihan yhdessä, ei ihan samassa maailmassa, ei ihan samassa todellisuudessa. Jokaisella on omat demoninsa, jopa henkinen hengenhätä, josta kaverit eivät ole alkuunkaan jyvällä – ja siksi sen kanssa on täysin yksin. Tai onko suurin pelko se, että arki murenee keinotekoiseksi illuusioksi – kuin elämänvalheen paljastuminen ”everything you know is wrong” -tyyliin. Näiden pelkojen rinnalla jäävät jättilaisetanat, freddykrugerit ja muut mielikuvitushahmot aika kesyiksi hupijutuiksi.

Kuvassa Pirjo Lonka ja Eero Ritala. Kuvaaja: Sakari Tervo.

Kuvassa Pirjo Lonka ja Eero Ritala. Kuvaaja: Sakari Tervo.

Kauhukomedian finaali keskeytyi siis pyörtymiseen, kun Pirjo Lonka kaiveli tongeilla hampaita ja suusta alkoi ryöpytä verta. Pian verta pulppusi jokaiselta, ja lopuksi porukka ja näyttämö olivat saman hurmemönjän peitossa. Katsomoonkin lemahti tuore veren haju (taisi olla piparminttu).

(Nähty: 18.4.2018)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.