Amor Fati

Brad Pitt laatii matchaa – vesi oikeassa lämpötilassa, vaahdotus bambuvispilällä, jne. – ja tarjoaa teetä myös haastattelijalle. Paikka on kaverin ateljee, jossa on 200 kg möykky savea, ja haastattelija lienee GQ Style -lehdestä, johon Pitt oikeastikin antoi haastattelun toukokuussa 2017 liittyen ero- ja elämänkriisiinsä. Anna-Mari Karvosen ja Anni Puolakan Amor fati -näytelmän pääraaka-aineksia ovatkin juuri tämä haastattelu ja savi, joita katsotaan Rosi Braidottin posthuman-ajattelun läpi.

Amor fati herätti jo nimellään mielenkiinnon. Se tarkoittaa kohtalon rakastamista, mikä kuulostaa mystilliseltä, mutta ei tarkoita (ainakaan välttämättä) kohtalonuskoa tms. höhää. Mm. Nietzsche käytti termiä merkityksessä, että elämä hyväksytään sellaisena kuin se on, hyvine ja huonoine piirteineen, ylämäkineen ja alamäkineen. Asioita voi toki pyrkiä parantamaan, mutta mitään ei pidä kieltää. Näytelmän Pitt puhunee tästä sanoessaan, että ottaa vastaan iskut eikä enää väistele ja oikea Pitt puolestaan lehtihaastattelussa: ”I just don’t want to dodge any of it. I just want to stand there, shirt open, and take my hits and see”. Tulkoon turpaan, jos on tullakseen.

Braidottiin muistelen aiemmin törmänneeni feminismiteoreetikkona, mutta The Posthuman (2013) -teoksessaan hän tuntuu avaavan yleisemmin maailmankuvaansa. Hänen post-humanisminsa tuntuu etenkin post-antroposentriseltä, ajattelulta, jossa ihminen – lajina, saati yksilönä – ei voi olla keskiössä, kuten se paljolti nykyajassa on, vaikka ihmisen asemaa kaiken mittana on pyritty horjuttamaan jo Platoninkin ajoilta. Vanha ihmiskeskeinen ajattelu on rapauttanut ihmisen ja ympäristön suhteen nykyiselleen, joten vaihtoehdot ovat tervetulleita. Braidotti puhuu vitalistisen materialismin monistisesta ontologiasta. Että mistä? Jonkinlaisesta yleisestä elämänvoimasta, ”energiasta”, joka ei ole spesifinen ihmiselle vaan yhteistä kaikelle olevaiselle; ihmisen osa on saada kantaa sitä sen hetken, kun täällä elää, kunnes taas sulautuu osaksi kokonaiskosmosta. Vähän tulee itämaisten ajattelusuuntien viboja (ja miksei myös Voima Star Warsista).

Amor fati. Kuvassa: Samuli Niittymäki ja 200 kg savea. Kuva: Kansallisgalleria, Petri Virtanen.

Amor fati. Kuvassa: Samuli Niittymäki (ja 200 kg savea). Kuva: Kansallisgalleria, Petri Virtanen.

Tätä taustaa vasten Brad Pitt ja 200 kg savimöykky rinnastuvat luontevasti ja asemoituvat näyttämöllä lähes tasavertaisiksi vastanäyttelijöiksi. Pitt muokkaa savea, jumppaa sen kanssa, saa siitä lohtua, hyväilee sitä, pääsee sen kanssa perin intiimiinkin yhteyteen ja lopulta sulautuu osaksi sitä.

Käsikirjoitus on kreditoitu ohjaajien, työryhmän ja GQ magazinen nimiin, ja yllättävän suuri osa oivaltavista tekstipätkistä onkin suoraan tuosta GQ Style -lehtijutusta. Näyttämöllepano (Heikki Paasonen) avaa tilan kiitettävän paljaaksi näyttelijäntyölle: muovilla päällystetty pieni lava, jonka neljällä sivulla on katsomot. Lavalla on enimmäkseen vain pääosan esittäjät eli saviklöntti itsenään ja Samuli Niittymäki Brad Pittinä, mukana vähäistä tarpeistoa kuten teevehkeet ja vissypullo, lisäksi ajoittain sivuosia esittämässä Karvonen ja Puolakka sekä äänisuunnittelija Tatu Nenonen.

Amor fati. Kuvassa: Samuli Niittymäki, Tatu Nenonen, Anni Puolakka. Kuva: Kansallisgalleria, Petri Virtanen.

Amor fati. Kuvassa: Samuli Niittymäki, Tatu Nenonen, Anni Puolakka. Kuva: Kansallisgalleria, Petri Virtanen.

Samuli Niittymäen roolisuoritus on oman värssynsä väärti. Rooli on erittäin fyysinen ja varmasti rankka (lopussa tuli mieleen, liekö jopa hengenvaarallinen), ja jo sikäli hatunnoston arvoinen. Nittymäki on muutenkin rooliin erityisen sopiva valinta Brad Pittiksi: hahmon esittäjälle voitaneen asettaa Pittiin liitetyn kehollisen estetiikan vaatimuksia, jotka Niittymäki täyttää ongelmitta. Rooliin sopii myös hänen kykynsä tulkita rikkinäisen miehen tuskaa ja suuria tunteita pienesti mutta aidon koskettavasti. Ei jää fiilistä ”tuskaturismista” (Pittin haastattelusta näytelmään napattu näppärä termi).

Tokkopa täydellistä teatteriesitystä voisi edes olla, mutta nyt oltiin varsin mainion äärellä: napakasti vain yhteen tuntiin pakattu hyvin hiottu ja harkittu dramaturgia ja estetiikka, jotka palvelivat tematiikkaa siten, että mieli jäi suloisen vaivauksen valtaan, joka vaati lähteille menoa (GQ Style & Braidotti)  ja syöksi hetkeksi jopa omakohtaisenkin ajattelun syövereihin.

(Koettu: 6.8.2018, Pakkahuone, Tampereeen teatterikesä)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.