Skottilainen näytelmä Sardiniasta

Tunnustan, että preferoin nykydraamaa, ja kovin helposti tylsistyn klassikoiden uudelleentulkintojen äärellä; harvoin kun niihin oikeasti uutta kulmaa on löydetty, vaikka joskus kiusaannuttavankin innokkaasti on yritetty. Joitakinkuitenkin jaksaa katsoa uudelleen ja uudelleen – Shakespearen Macbeth kuuluu näihin poikkeuksiin. Hämärästi muistan jo lukiossa kirjoittaneeni näytelmästä äidinkielen aineen, silloin ihan tuoreesta Matti Rossin suomennoksesta. Siis reilut 30 v sitten, eikä vielä tylsistytä.

Tarina on vanha tuttu: Macbeth palaa taistelusta ja törmää noitiin, jotka ennustavat hänestä kuningasta. Tämä varsin miellyttää Macbethia ja etenkin vaimoaan, jotka eivät malta odottaa ennustuksen täyttymistä. vaan murhaavat kuninkaan ja ottavat vallan, jonka varmistamiseksi veritöiden tiellä ei näy loppua. Omatunto ja surmattujen haamut alkavat vaivata, lopulta tukijat hylkäävät ja Macbeth saa surmansa. Minulle tämä on aina ollut ikään kuin arkkityyppinen kertomus arkisesta hyvästä ja pahasta: hyvä ihminen sortuu pahaan, ja sille tielle käytyään ei enää osaa palata vaan jatkaa eteenpäin. Paljon pahan (sosiaali)psykologiaa.

Macbettu. Kuva: Alessandro Serra

Macbettu. Kuva: Alessandro Serra

Tuo ”skotlantilainen näytelmä” oli tänä vuonna tuotu Teatterikesään Sardiniasta, Sardegna Teatron ja Compagnia Teatropersonan produktiona nimeltä Macbettu. Esityskielenä oli sardi, tekstityslaitteessa englanti ja suomi (suomennos taisi olla Cajanderin koukeroinen versio; ehkä Rossin nykyaikaisempi olisi sopinut esityksen henkeen paremmin). Antiikin Kreikan ja Shakespearen ajan Englannin teatteriperinteitä noudattaen kaikissa rooleissa oli miehiä – eikä mitään herkkiä poikasia vaan raavaita miehiä.

Miehitys oli selvästikin esityksen estetiikan mukainen valinta: ohjaaja Alessandro Serran skenografiakin oli karu, tummasävyinen, vailla tarpeettomia koristuksia. Pieluksinakin kivenmurikat, ja murhat tehdään käytännön arkisesti kääntöveitsin eikä hienostellen miekoilla tai tikareilla. Niukka näyttämöllepano jättää runsaasti tilaa näyttelijöille, minkä he ottavat: esitys on hyvin ruumiillinen, fyysinen. Estetiikkaa vastaa Macbethin mielenmaisemaa: ankara todellisuus on maalattu harmaan sävyillä, vieläpä paletin tummemmasta päästä.

Macbettu. Kuva: Alessandro Serra

Macbettu. Kuva: Alessandro Serra

Vaihtoehtoinen todellisuus, yliliuonnollinen, sen sijaan ei ole yhtä synkkä: noidat ovat leikkisiä ja iloittelevia, kepposteleviakin. Serra puhuikin Macbethin epäilevästä suhteesta yliluonnolliseen: hän ei luota ennustukseen vaan alkaa itse toteuttaa sitä kädet verissä, ja huonostihan siinä sitten käy. (Jos ei yliluonnolliseen usko, niin ehkä tämän voisi ajatella myös kommenttina ihmisen suhteesta luontoon, vai menisikö ylitulkinnaksi.)

(Nähty: 8.8.2018, Tampereen työväen teatteri, Tampereen teatterikesä)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.