La Reprise järkytti ja puhe siitä hämmentää

Milo Raun konseptoima, ohjaama ja pääosin kirjoittama La Reprise. Histoire(s) du théâtre (I) (2018) oli vaikuttava ja järkyttävä mutta puhe teoksen ympärillä oli enemmänkin hämmentävää. Tämä sveitsiläis-saksalais-belgialainen tuotanto on true crime -henkistä dokumenttiteatteria, joka alaotsikkonsa mukaisesti pohtii myös teatteria ja sen tekemistä, kuten väkivallan käsittelyä. Toisaalta Raulla tuntuu olevan vahva yhteiskunnallinen näkökulma..

Teoksen taustalla on vuoden 2012 raaka murha Belgian Liègessä: 32-vuotias Ihsane Jarfi pahoinpideltiin hengiltä, kidutus kesti 4-6 tunnin ajan. Viharikoksesta tuomittiin samoilta seuduilta neljä saman ikäluokan miestä maksimirangaistuksiin: kolmelle elinkautinen murhasta ja yhdelle 30 vuotta taposta. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun Belgiassa käytettiin tuomion koventamisperusteena teon vihamotiivia, joka perustui uhrin seksuaaliseen suuntautumiseen.

La Reprise. Histoire(s) du théâtre (I). Kuvassa Tom Adjibi. Kuva: Hubert Amiel.

La Reprise. Histoire(s) du théâtre (I). Kuvassa Tom Adjibi. Kuva: Hubert Amiel.

Esityksessä on pitkä prologi, 5 nimettyä osaa (kuten tragediassa) ja epilogi. Aluksi käydään läpi teatterin tekemistä: ajatuksia teatterista (näyttelijä on kuin pizzakuski: tärkeä on pizza, ei kuski), paikallisten amatöörinäyttelijöiden castingia, jne. Samalla tapausta taustoitetaan. Nimetyissä osissa ääneen pääsevät Jarfin ex- puoliso, vanhemmat,  ja yksi murhaajista. Neljännen osan muodostaa suorasukaisen raa’asti näytelty pahoinpitely, jonka lopuksi näyttämölle jää Jarfin verinen ruumis. Epilogi on kuin ”tragedian 6. näytös”, josta alussa joku kertoikin tragedioissa pitävänsä eniten eli siitä, kun kuolleet heräävät eloon tullakseen taas seuraavana päivänä teatterille näyttelemään. Veri mopataan näyttämöltä, ja Jarfia näytellyt Tom Adjibi laulaa biisin Purcellin & Drydenin oopperasta King Arthur (1691).

True crime -genre on kirjoista, elokuvista ja TV:stä tuttua – nyt sitä saa siis myös teatteriversiona. Onko teatteri mediana tässä jojtenkin etevämpi? Affektiivinen vaikutus katsojaan on epäilemättä vahvempi, kun tuntevia ihmisiä ja väkivallantekoja näyttelevät silmiemme edessä elävät ihmiset, toisin kuin elokuvissa tai TV:ssä. Ja sitten on tietysti kollektiivnen reseptio, eli meitä on koko joukko ihmisiä kokemassa yhtäaikaa, ja voimme aistia toistemme reaktioita, mikä TV:stä mediana puuttuu (mutta elokuvateatterissa on). Muutoin La Reprise ei suuresti poikenne true crime -genren teoksista muissa medioissa, vaikka onkin huolellisesti tehty.

La Reprise. Histoire(s) du théâtre (I). Kuvassa etualalla Sara de Bosschere, Tom Adjibi, Sébastien Foucault. Kuva: Hubert Amiel.

La Reprise. Histoire(s) du théâtre (I). Kuvassa etualalla Sara de Bosschere, Tom Adjibi, Sébastien Foucault. Kuva: Hubert Amiel.

True crime -genreä on kritisoitu mm. siitä, että tosielämän rikos saatetaan valjastaa ajamaan tekijöiden omaa agendaa. Epäilykseltä ei voi välttyä nytkään. Amulehden (8.8.2019) mukaan Milo Rau puhui tapauksen sattumanvaraisuudesta: ”En ole kiinnostunut tapauksista, joissa on taustalla selkeä motiivi.” Samoin hän tuntui painottavan tapauksen sosiaalipoliittista kontekstia: ”’Jollain tavalla heidän ruumiistaan kumpusi koko yhteiskunnan väkivaltaisuus. Siksi kyseessä on mielestäni poliittinen rikos. Ei se ole heidän henkilökohtaista väkivaltaansa.’ Raun mielestä tapauksen väkivallassa ilmenee pettymys paikkakunnan teollisuuden romahtamiseen ja siitä johtuvaan työttömyyteen.”

Mielenkiintoista on, että Belgian oikeuslaitos on tyystin eri mieltä. Pinnallisesti tarkastellen voi erehtyä luulemaan tilannetta satunnaiseksi väkivallaksi, joka ryöstäytyi käsistä, mutta ajatus ei kestä tarkempaa analyysia. Kyse oli murhasta, joka terminä pitää sisällään tahallisuuden ja harkinnan. Kyse oli viharikoksesta, ei sattumanvaraisesta kasvottomasta väkivallasta, vaan murhasta, jolla oli selkeä homofobinen motiivi. Tämä on luettavissa selvästi myös La Reprisen neljännen näytöksen rekonstruktiosta. Toki voi vääntää, että huonot sosioekonomiset olot lisäävät yhteiskunnassa vastakkainasetteluja ja sitä kautta ”erilaisuuden” vastustamista. Yhteys ei kuitenkaan ole likikään yksioikoinen, hyvänä esimerkkinä esityksen amatöörinäyttelijä Fabian Leenders, joka totesi oman taustansa ja elämänkaarensa olleen hyvin samanlainen kuin Jérémy Wintgensin, yhden murhaajista – Leendersistä ei kuitenkaan tullut viharikollista.

La Reprise. Histoire(s) du théâtre (I). Kuvassa Fabian Leenders, Sébastien Foucault, Sara de Bosschere. Kuva: Hubert Amiel.

Esityksessä viitataan myös Hannah Arendtilta tuttuun ajatukseen pahan arkipäiväisyydestä. Arendt tarkoittaa sillä toimintaa, jossa ihminen arkisten askareidensa seurauksena tuottaa pahaa ilman varsinaista aikomusta tai ehkä edes ymmärrystä. Ajatus ei mitenkään sovellu viharikoksen tekemiseen, päin vastoin.

Tapauksen yhteiskunnallinen ulottuvuus liittyykin juuri sen vihamotiiviin: rikokset, joissa uhri valikoituu ihmisryhmään kuulumisen perusteella, ovat omiaan herättämään turvattomuutta ja kärjistämään vastakkainasetteluja. Siksi ne pitää tunnistaa sellaisiksi, niitä pitää pontevasti vastustaa ja niiden taustalla olevia asenteita vastaan taistella.

La Reprise ei tarjoa katharsista – kuten eivät tosielämän tragediatkaan. Ihsane Jarfi ei saanut kuudetta näytöstään.

(Koettu: 11.8.2019, Tampereen työväen teatterin suuri näyttämö, Tampereen teatterikesä)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.