Vielä kerran Billy Elliot, ja upeasti

Billy Elliot. Kuvassa Simo Riihelä. Kuva: Kari Sunnari.

Billy Elliot. Kuvassa Simo Riihelä. Kuva: Kari Sunnari.

Billy Elliot -elokuva ilmestyi vuonna 2000 ja Lontoon musikaali 2005. Vähän yllättävää onkin, että tämä 1980-luvun brittityöväenluokkaan sijoittuva musikaali löysi tiensä juuri Tampereelle ja juuri Tampereen työväen teatteriin vasta viime syksynä. Se tuntui kuuluvan juuri tälle näyttämölle.

Olen kirjoitellut Lontoon-produktiosta kuutisen vuotta sitten ja HKT:n suomenkielisestä nelisen vuotta sitten, ja kun tekstit ovat vielä eetterissä niin en tässä toistele perusjuttuja kuten tarinaa ja tulkintapohdintoja.

Tampereen-produktiosta oli kuitenkin pakko kirjoittaa, siinä määrin suuren vaikutuksen se teki. Samuel Harjanteen ohjaus riepottelee katsojaa  suloisen vastustamattomasti tarinan tunnerekisterin syvyyksiin ja huipuille. En tiedä, mikä osuus on näyttelijäntyötä ja mikä henkilöohjausta, mutta lopputulos on kerrassaan mainio. Simo Riihelä Billynä ja Petra Karjalainen rouva Wilkinsonina tekevät erityisen lähtemättömän vaikutuksen.

Billy Elliot. Kuvassa keskellä Petra Karjalainen, oikealla Simo Riihelä. Kuva: Kari Sunnari.

Billy Elliot. Kuvassa keskellä Petra Karjalainen, oikealla Simo Riihelä. Kuva: Kari Sunnari.

Käytössä lienee sama suomennos (ainakin sama suomentaja, Mikko Koivusalo) kuin HKT:ssä – luonteva ja alkuperäistekstin ruokottomuuden kutkuttavan napakasti ja hauskasti säilyttäen. Tanssinumeroiden koreografia (Jari Saarelainen) ei ehkä ole yhtä säihkyvän vaativaa kuin Lontoon produktiossa, luonnollisista syistä, mutta tanssiminen on perin valloittavaa. Varsinkin unenomainen Joutsenlampi-kohtaus pikku-Billyn ja aikuisen balettitanssija-Billyn (Jukka Kontusalmi) kesken on häikäisevän kaunis!

Billy Elliot. Kuvassa Osku Perkiö ja Jukka Kontusalmi. Kuva: Kari Sunnari.

Billy Elliot. Kuvassa Osku Perkiö ja Jukka Kontusalmi. Kuva: Kari Sunnari.

Mummin rooli on hienosti kirjoitettu (ja suomennettu), ja Kristiina Hakovirran tulkinta mainio – Mummin laulussa ei nähdä ruusu-adagioa vaan viiksivallu-adagio! Billyn ja Michaelin (Nuutti Kerppilä) Itseilmaisua-tulkinta paisuu vähintään niin kohtuuttomaksi kuin queer-biisin pitääkin. Ison ensemblen ryskyvät joukkokohtaukset kaivosmiehinä ja poliiseina toimivat hienosti. (Jos jotain tikulla kaivaisi, niin ”lehtiönainen” ja ”hieno isä” esiintymiskokeissa ovat ehkä pari pykälää turhan övereiksi viritettyjä).

Billy Elliot. Kuva: Kari Sunnari.

Billy Elliot. Kuva: Kari Sunnari.

TTT:n Billy Elliot oli neljäs versio, jonka näin, elokuvan ja musikaalin Lontoon- ja Helsingin-produktioiden jälkeen. Hämmentävästi tämä musikaali on – sekä tarinan että TTT:n toteutuksen vuoksi – säilyttänyt tunneintensiivisyytensä: vaikka hyvin tietää, mitä tapahtuman pitää, se tieto ei suojaa emotionaalisilta reaktioilta. Onneksi teatterikatsomossa on hämärää.

(Koettu: 28.9.2019, Tampereen työväen teatteri)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.