Lempeän parodinen Poikabändi

Vuonna 85 -musikaalin käsikirjoittajat Heikki Syrjä ja Riku Suokas paneutuivat vaihteeksi 1990-lukuun, poikabändien kauden alkuhämäriin, tuloksena musikaali ensimmäisestä,  alkuperäisestä ja fiktiivisestä poikabändista Toiboys (Toijalan pojat), jolta nähtävästi Bäkkärit, Nyykkärit ja mitä niitä olikaan ovat sittemmin saaneet vaikutteita…

Tarina on sopivan kepoinen: Karin ja Maken äänimainosbusiness on laman myötä kaatunut, ja pitää palata kotikonnuille Toijalaan vastoin käsi Hanoi Rocksin levyn päällä annettua valaa. Uutta putkeen, ja lopulta keksitään pistää pystyyn poikabändi, jossa tärkein juttu on ulkonäkö ja toiseksi tärkein liike. Maken tekemää musiikkiakin toki tarvitaan, muttei niin paljon, ettei hän lentäisi ulos erimielisyyksien myötä. Kun vanhat biisit remixeineen on kaluttu loppuun, tuo manageri avuksi ruotsalaisen mogulin Jas Gripenin, joka yrittää pitää riehaantuneen bändin kasassa ja julkisuuskuvan hallittuna. Biisejä ei synny, niinpä Gripen tuo Ruotsista tunnetun biisintekijän – Maken. Paluu juurille (Tahdon Toijalan takaisin) tervehdyttää.

Poikabändi. Kuvassa Jonas Saari, Jari Ahola, Lauri Mikkola. Kuva Kari Sunnari.

Poikabändi. Kuvassa Jonas Saari, Jari Ahola, Lauri Mikkola. Kuva: Kari Sunnari.

Bändi on kasaamalla kasattu, kuten ajan poikabändit taisivat olla: vaikka varsinainen koelaulu ei ole erityisen tuloksekas (hilpeä kylläkin), Kari/Gari ja Make (Samuli Muje) löytävät mukaan seurakuntanuori Matteuksen (Jon-Jon Geitel), hevirokkari Korpin (Lauri Mikkola) ja maajussi Juzzin (Jonas Saari); ja kun Make feidaa ennen keikkaa, mukaan pääsee myös 17-vuotias hangaround Seitti (Saska Pulkkinen). Kenenkään laulutaidoissa ei ole moittimista ja liikkuminenkin onnistuu ihan hyvin, tosin siinä on jo hiukan hajontaa, Pulkkisen täydellisestä vartalonhallinnasta aina aavistuksen tankeampaankin tulkintaan. Markku Nenosen koreografia on varsin armollinen.

Poikabändi. Kuvassa Saska Pulkkinen, Jonas Saari, Jari Ahola, Jon-Jon Geitel ja Lauri Mikkola. Kuva: Kari Sunnari.

Poikabändi. Kuvassa Saska Pulkkinen, Jonas Saari, Jari Ahola, Jon-Jon Geitel ja Lauri Mikkola. Kuva: Kari Sunnari.

Tarinan tasolla pysytään siis aika keveissä teemoissa – onhan manageri ulkoistanut tohtori Miettiselle poikien ”tunnepuolen mähnien” käsittelyn. Tarinan kaari on tuttu: synty, kasvu, uho, tuho, paluu juurille. Tarinaa tärkeämpi ehkä onkin sen toteutus ja tarjottu nostalgiakytkentä, joka toimi vahvana myös Vuonna 85 -musiikalissa. Tällä kertaa musiikki ei kuitenkaan ole valmista kamaa vaan varta vasten luotua, tekijöinä mm. suomalaistenkin poika- ja tyttöbändien taustoilta löytyvät Risto Asikainen ja Kristian Maukonen sekä Pekka Siistonen.

Vaikken genren fanittelija aikanaan ollutkaan, on musikaalin biisit helppo tunnistaa ysäripoikabändipopiksi musiikillisten ja temaattisten tyyppipiirteiden pohjalta. Poikabändikliseitä on ylen määrin myös kundien esiintymisessä, ml. autoerotisoiva liikehdintä, suggestiivinen gestiikka ja julkea katsekontakti. Varsinaisten isojen biisien esitykset on tehty hyvin aidonoloisiksi myös näyttävällä skenografialla, lavan täyttävällä koreografialla ja aistillisella pukeutumisella. Ajoittain saattaa tuntee jopa olevansa keikalla eikä teatterissa katsomassa musikaalia, jossa on lempeän parodinen pohjavire. Koitapa kokeeksi katsoa vakavalla naamalla esim. videoita Tehdään mehuu tai Avain.

Poikabändi. Kuvassa Lauri Mikkola, Jonas Saari, Jari Ahola, Saska Pulkkinen ja Jon-Jon Geitel. Kuva: Kari Sunnari.

Poikabändi on erittäin onnistunut keveänä ja viihteellisenä musikaalina, joka on laadukkaasti toteutettu: musiikki, näyttelijäntyö, visuaalisuus – ei heikkoa lenkkiä. Myös poikabändihuumaan elimellisesti liittyvää visuaalista estetiikkaa on tarjolla moneen makuun. Naiskatsojia ja naisporukoita tuntuikin olevan katsomossa vielä tavallistakin enemmän. (Vähän kuin Matteuksen vetämillä kesäleireillä, joissa 100 % tytöistä tuli uskoon ja 10 % pojistakin). Hauskaa oli myös nähdä, että musikaali oli vetänyt teatteriin uuttakin yleisöä: tarjotessaan makeispussia kavereilleen lähellä joku pohti ääneen, josko kengät voisi potkaista pois niin kuin leffassa. Miksipä ei.

(Koettu: 28.9.2019, Tampereen työväen teatteri)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.