Kepeä elämäni

Miiko Toiviaisen monologiesityksen Kepeä elämäni olen onnistunut missaamaan jo useamman kerran, mutta nyt Tampereen teatterikesän Telttalabissa vihdoin lykästi.

Esityksen kiteytys on muotoiltu Toiviaisen lainaukseen: ”Transihmisyydestä on puhuttu viime aikoina mediassa aika paljon, mutta usein vain traagisten ja synkkien kohtaloiden kautta. Mä koen, että muunkinlaisia näkökulmia kaivataan – joten tässä on mun omani.” Esityksen ehdoton vahvuus onkin autenttinen omakohtaisuus, minkä vuoksi siitä on myös vähän vaikeaa kirjoittaa: tuleeko esitystä arvioidessa kommentoineeksi henkilöä, joka ei ole suojautunut roolin taakse, kuten teatterissa yleensä. Onneksi esityksestä ei ole tarpeen kirjoittaa kritiikkiä – eikä oikein mahdollistakaan, koska se tekee sen itse, kirjaimellisesti: Toiviainen näyttelee ylikoomillisesti peräti kaksi kritiikkiä esityksestä, toinen lipevän myötäsukainen ja toinen kyynisen vastakarvainen – mainio dramaturginen instrumentti, jolla kenties torjutaan ennakolta stereotyyppisimmät ja heppoisimmat arviot.

Kepeä elämäni. Kuvassa: Miiko Toiviainen, kuva: Carolin Büttner.

Kepeä elämäni. Kuvassa: Miiko Toiviainen, kuva: Carolin Büttner.

Toiviaisen em. lainaus tuntuu kommentoivan kehityskulkua, jota pitkään syrjittyjen vähemmistöjen esittäminen taiteessa tuntuu tosiaan monesti noudattavan: negatiivisia asenteita vahvistavista representaatioista (mielisairas, rikollinen, naurunalainen, uhka enemmistölle) siirrytään ongelmoivaan (onneton, ressukka, rikkinäinen, myötätuntoisen säälin kohde, enemmistön avun tarvitsija – tai niin kuin esityksessä muotoillaan: huomionhakuinen, uhri, herkkänahkainen nipottava transhaukka) ja joskus vasta pitkään näissä soissa rämpimisen jälkeen, jos silloinkaan, päästään positiiviseen tai edes neutraaliin (aktiivinen toimija, eheä omana itsenään).

Toiviaisen (esitys, käsikirjoitus), Riikka Oksasen (ohjaus, käsikirjoitus) ja Aino Pennasen (dramaturgia, käsikirjoitus) teos tuntuu aktiiviselta pyrkimykseltä viedä tätä kehitystä eteenpäin, ja se näyttää siinä myös onnistuneen noustuaan suosioon muutoinkin kuin niche-yleisön keskuudessa. Esityksen lähestyttävyyttä ja vastaanoton helppoutta edistetään monin tavoin: huokeahkona keinona huumori, joka on usein oivaltavaa mutta paikoin vaarassa sortua yleisöä kosiskelevaksi naurun kalasteluksi, mikä tosin suotakoon. Kestävämpänä keinona on asioiden käsittely autenttisina kokemuksina ilman uhripositioitumista ja ryhtymättä (esityksen sanoin) riidankylväjäksi, saarnaajaksi tai opettajaksi (viimeistä tosin ei ihan voi välttää). Vaikeita aiheita ei kuitenkaan kaihdeta: häpeästä puhutaan avoimesti ja kohtuuttomat  transpoli-kokemukset altistetaan pseudodokumentaarisesti katsojan arvioitaviksi. Kepeä elämä vertautuu kipeään alluusion kautta herkkään tulkintaan (säv. Eeva Kontu) Uuno Kailaan runosta Olin nuori (1932).

Esitys ei jää ohueksi, mutta syvyyttä ja rivienvälistä kipeyttäkin tasapainottavaa kepeyttä tuovat mm. aiemmin mainitut vieraannuttamiskeinot ja varsinkin vallitseva positiivinen pohjavire ja finaali: muistiinpanoissani viimeiset sanat ovat ”saatanan onnellinen”, edellisillä riveillä ”sukupuolieuforia” (uusi sana minulle!) ja ”Laverne Cox trans is beautiful” – ehkä vielä tutummin muodossa #transisbeautiful.

(Nähty: 4.8.2021, G Livelab Tampere, Tampereen teatterikesä)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.