Keväältä jäi paljon  kirjoittamatta, mutta pari rästijuttua pitää vielä rustata erityisen unohtumattomista esityksistä. Tällainen oli Kansallisbaletin Stravinsky-ilta, jonka näin ensi-illassa, minkä jälkeen piti ostaa lippu vielä toiseen esitykseen, joksi osui viimeinen – molemmissa pääosin samat tanssijat.

Ilta koostui kahdesta Igor Stravinskyn kolmikymppisenä säveltämästä baletista, Petruška, (1911) ja Kevätuhri (1913), jotka Sergei Djagilev oli aikoinaan tilannut Ballet Russelle Pariisiin. Teosten yhdistäminen samaan iltaan oli hyvä ajatus: niiden syntyhistoriat kietoutuvat osin yhteen ja molemmat olivat omana aikanaan jotain varsin uutta.

Petruška

Alkuperäisen Petruškan libreton ja näyttämökuvan oli luonut Aleksandr Benois ja Mihail Fokinin koreografian pääroolin tanssi itse Vatslav Nižinski. Sen juoni sijoittui vuoden 1830 Pietariin laskiaismarkkinoille, joilla taikuri/nukketeatterin pitäjä herättää henkiin kolme nukkea: venäläisen perinteisen Petruška-hahmon (vrt. commedia dell’arten Pulcinella), ballerinan ja maurin. Näiden välille syntyy kolmiodraama: Petruška rakastuu ballerinaan, joka ei voi vastustaa maskuliinista ja viriiliä mauria, jonka miekkaan Petruška lopulta kuolee. Teos oli menestys, vaikka sen musiikin kokivat vaikeaksi niin koreografi kuin tanssijatkin ja se jakoi kriitikoiden mielipiteitä.

Johan Inger: Petruška. Kuvassa keskellä Sergei Popov. Kuva: Roosa Oksaharju.

Kansallisbaletissa nyt nähty Johan Ingerin Petruška (2018) on vuokrattu Monte Carlosta. Turhuuden turuilla ollaan edelleen, mutta Gregor Acuña Pohlin dramaturgiassa markkinahumu on vaihtunut muotinäytökseen, taikuri muotisuunnittelijadiivaan ja marionetit mallinukeiksi. Alkuperäisestä ehkä rasistisestakin mauri-hahmosta on tullut sopivammin ”soturi”. Näyttämöllepanon ja sen myötä narratiivin muutos toimii mainiosti. Myös Ingerin liikekieli sopii kokonaisuuteen: vaikka klassisia vaikutteita ei voi välttää, jo alun Royn (Jun Xia) lyhyt soolo asettaa odotukset korkealle; mielenkiintoista ja monipuolista liikettä teos tarjoaakin.

Petruškan (Atte Kilpinen), Ballerinan (Hye Ji Kang) ja Soturin (Frans Valkama) yhteispeli on erinomaisen nautinnollista katsottavaa! Ryhmäkohtauksista muotinäytös jäi erityisesti mieleen: mallit asenteineen ja ”yleisö” reaktioineen ovat riemastuttavia. Liikkeellisesti oivaltavia kohtauksia ovat myös esim. muotisuunnittelija Sergein (Sergei Popov) peljästys tämän hyväiltyä mallinukkea, joka Petruškana herähtääkin eloon; pääosakolmikon kohtaus sinisen fetsin kanssa – ja alkuperäisestä hauskasti päälaelleen käännetty loppunäytös. Salvador Mateu Andujarin puvustus korostaa pääkolmikon osalta kauniisti kehon estetiikkaa ja kehoa ilmaisun välineenä, kun kasvoja ei näy, toisaalta se muutoin pääse irrottelemaan varsin hulvattomasti muka-muotimaailmassa.

Johan Inger: Petruška. Kuvassa Atte Kilpinen, Hye Ji Kang, Frans Valkama. Kuva: Roosa Oksaharju.

Sacre

Petruškan jälkeen Ballet Russes jatko entistä kokeilevampaan suuntaan. Kevätuhrin musiikki oli vielä Petruškaa uudistavampaa ja samoin Vatslav Nižinski koreografia lähti irtautumaan klassisen baletin perinteestä, johon Djagilevin aiempi luottokoreografi Fokin oli ollut vahvasti kiinnittynyt. Kantaesityksen Pariisissa kerrotaan aiheuttaneen kaoottisen skandaalin, mistä Djagilev tiettävästi oli kuitenkin ihan hyvillään.

Stravinskyn alkuperäinen visio oli riitti, jossa viisaat vanhukset istuvat ringissä ja uhraavat kevään jumalalle nuoren tytön, joka tanssii itsensä hengiltä. Tästä tuli teoksen huipentuma, johon johdattelee joukko muita luonnonuskonnollisia riittejä. Musiikki on rauhatonta eikä päästä kuulijaa helpolla – ehkä tämän vuoksi se on ainakin itselleni edelleen niin perin kiehtovaa: jo alun fagottisoolo saa aikaan kehollista värinää. Debussyn sanotaan kommentoineen Stravinskylle, että teos jäi ensikuulemalta vaivaamaan kuin kaunis painajainen.

Johan Inger: Petruška. Kuvassa Heidi Salminen. Kuva: Roosa Oksaharju.

Sacre (2019), Goyo Monteron versio Kevätuhrista, säilyttää tarinan ytimen, mutta abstrahoi sitä siinä määrin, että narratiivin voi helposti sivuuttaa, jos haluaa. Toki tarinan ystäviäkin hellitään, mm. näyttämöllepano ja puvustus tarjoavat tulkintavihjeitä vaikkapa kulttimeiningistä tai postapokalyptisestä teknologiadystopiasta. Oikeastaan ainoa oleellinen lavastuskomponentti onkin valtava rengas, jonka 40 valonheitintä kuin seuraavat, kommentoivat ja jopa kontrolloivat varsinkin solistitanssijoita.

Johan Inger: Petruška. Kuvassa keskellä Giulio Diligente. Kuva: Roosa Oksaharju.

Myös Monteron Sacre uudistaa alkuperäisen teoksen kyseenalaisia asetelmia: sen sijaan, että nuori tyttö tanssii vanhojen patujen iloksi, uhrautuminen on omaehtoisempaa ja tapahtuu selkeästi yhteisön hyväksi. Lisäksi solisteja – uhreja – on kaksi, eri sukupuolista: ensin Giulio Diligente ja lopulta Heidi Salminen. Heidän välillään on myös hyvin fyysinen ja tiivis duetto. Liike toimii yhteen musiikin kanssa: se on väkevän kehollista, voimakasta ja intensiivistä. Kahden sooloroolin lisäksi muu parikymmenhenkinen kööri ilmentää teokselle keskeistä fyysistä yhteisöllisyyttä, yhteistä liikettä (toki ilman perinteisiä unisonoja tai kaanoneita).

Johan Inger: Petruška. Kuvassa keskellä Heidi Salminen. Kuva: Roosa Oksaharju.

Nillitän usein klassikoiden toistamisesta tylsyyteen asti lähes sellaisinaan, korkeintaan vähäisin reunamerkinnöin. Nyt sekä Petruška että Kevätuhri oli tehty uusiksi tavalla, joka sekä kytkeytyi alkuperäiseen että loi jotain uutta ja mielenkiintoista. Tämä on hyvä ja kunnioittava tapa kohdella klassikoita – museot on sitten eri juttu (ja omassa lajissaan tärkeä).

Illan esityksen yhteydessä pääsimme yleisönä osallistumaan 1. solistitanssija Antti Keinäsen eläkkeellejäämisen juhlistamiseen. Alun perin hänen piti tanssia Sergein rooli jäähyväisesityksenään, mutta jalkavamma päätti toisin. Hieno tapa jäädä eläkkeelle, 1300 ihmistä osoittamassa suosiotaan yleisössä sekä kollegat lavalla ja orkesterimontussa. Omat muistoni Keinäsestä tanssitaiteilijana liittyvät etenkin hänen liikkeelliseen monipuolisuuteensa ja ilmaisun muuntautumiskykyyn – kuten tulkinnassa Uotisen Ballet Pathétiquen soolosta.

(Koettu: 19.4.2024 ja 18.5.2024, Suomen kansallisbaletti)

PS. Jutun tausta-aineistona käytetty myös mm. teosesittelyä ja Djagilevin elämäkertaa (Scheijen, S. (2009) Diaghilev: A Life).