Kuopion tanssiviikon vika näkemäni esitys oli Marcos Moraun Sonoma espanjalaisen La Veronal -ryhmän yhdeksän naistanssijan esittämänä. Myönnän, että ennakkotietojen pohjalta odotukset eivät olleet tavanomaista (sinänsä korkeaa tasoa) korkeammalla, mutta taas onnistui festivaali ylittämään odotukseni - uusi taiteellinen johtaja Riku Lehtopolku tuntuu vähintäänkin jatkavan edeltäjänsä kunniakkaita perinteitä ohjelmiston laadun ja odotusten ylittämisen suhteen. Kiitos siitä! Sonoman … Jatka artikkeliin Sonoman kiihkeää vimmaa

Maskuliinisuuksien monipuolistumiseen törmää ilahduttavan monessa tilanteessa, jopa siinä määrin, että voisi erehtyä luulemaan sen olevan jo valtavirtaa, vaikka todellisuus lienee, että se leimaa vain osaa niistä kuplista, joissa itse satun poukkoilemaan. Perinteiseen miehen malliin kasvatettuna (mutta entä kasvaneena?) on kuitenkin vaikea olla kiehtoutumatta teoksista, joissa asiaa työstetään. Siksi Adi Boutrousin One more thing herätti ennakkoon … Jatka artikkeliin Koskien pehmeämpää maskuliinisuutta

Vasta pääsin sanomasta, etten pahemmin piittaa narratiiveista nykytanssissa, ja sitten tulee eteen Alan Lucien Øyenin ja winterguests-ryhmän Story, story die. Siinä narratiivi on niin tyrkylllä, ettei sitä voi ohittaa (vaikka yritin): kaikki muu, liike, skenografia, ääni, teksti, palvelevat sitä. Teema sinänsä on tärkeä ja puhuttelevakin: mitä olemme valmiita tekemään, jotta meistä pidetään, ja miten some-aika … Jatka artikkeliin Story, story, die.

Koko illan tanssiesitys, jonka musiikki koostuu Tears for Fearsin biiseista - arvolupaus, joka jo ennakkoon puhuttelee 1980-luvulla nuoruutensa lusinutta ex-nuorta. Emanuel Gatin LOVETRAIN2020 (2020) kaivaa kymmenkunta brittiduon biisiä naftaliinista ja antaa niille kokonaan uuden elon. Musikaalien maailmassa käytetään termiä jukeboksimusikaali, mutta jukeboksinykytanssiteos ei kuulosta ihan yhtä napakalta. Näissä musikaaleissa on usein myös kökkö juoni, jolla … Jatka artikkeliin Tears for Fears nykytanssiksi