Teatterikesän pääohjelmistossa on usein ollut esityksen verran laadukasta nykysirkusta – tänä vuonna tuon paikan täytti mainiosti ruotsalainen Cirkus Cirkör teoksellaan Tipping Point – Balancing in a Time of Change.

Esityksen alkupuolen visuaalista ilmettä hallitsee himmelin oloinen putkihäkkyrä, joka on välillä maassa ja välillä roikkuu ilmassa – sen sisällä ja päällä keikutaan vaarallisen oloisesti. Vähän ehkä perus-nykysirkusta, mutta himmeleineen pienellä twistillä. Perusohjelmistoa edustaa myös Sébastien Klinkin ja Morgane Stäheli trapetsityöskentely – ei yllättävää, mutta perin taitavaa menoa, jota katsoo pienen jännityksen kera.

Tipping Point. Kuvassa Morgane Stäheli ja Sébastien Klink. Kuva: Håkan Larsson.

Ainakin itselleni harvinaisempaa herkkua on hiusakrobatia, jossa Yuridia Ortega Fragoso hyppelee ja leijuu himmelin päällä, lattialla ja välillä korkeallakin ilmassa vain hiuksiinsa kiinnitetyn köyden varassa. En muista nähneeni yhtä pitkää hiusakrobatianumeroa, joka on vieläpä näin näyttävästi koreografioitu. Väliajan jälkeen kiinalaisella tangolla taituroi Quentin Dubot, jonka upeaäänistä vokalisointia on ripoteltu teokseen sinne tänne.

Metallitangot ja -telineet hallitsevat pääosin teoksen visuaalisuutta, mikä sopii hyvin Sorin sirkuksen hallimaiseen ympäristöön. Lavalla äänimaailmasta vastaa perkussionisti Isidor Abdelkader, jolla on myös sympaattinen hassuttelijan rooli.

Teollisesta estetiikasta erottuu edukseen etenkin kaksi numeroa: Stähelin köysi-ilma-akrobatiassa kehon ja täsmällisen liikkeen kauneus on lumoavaa. Täydellisen kehon hallinnan huipennus on kuitenkin Kalle Pikkuharjun notkeusakrobatia; tämä kontortionismi saa aina haukkomaan henkeä, mutta nyt Pikkuharjun mieletön taito yhdistyneenä kehon liikkeen koreografiaan teki numerosta ylimaallisen kauniin – usein puhutaan taiteen ylevöittävästä vaikutuksesta, ja tässä oli sen kirjaimellinen ruumiillistuma!

Tipping Point. Kuvassa etualalla Kalle Pikkuharju. Kuva: Håkan Larsson.

Vaikken yleensä innostu jemmatuista merkityksistä verrattain abstrakteissa teoksissa, jotka hurmaavat estetiikallaan, pitää yhden heiton ajan pysähtyä pohtimaan. Teoksen koko nimi on Tipping point – Balancing in a Time of Change. Tipping point kääntyy suomeksi keikahduspisteeksi: hetkeksi, jonka jälkeen tarkasteltavan ilmiön muutos kiihtyy dramaattisesti. Käsiohjelmassa puhutaan myös tensegritystä (”tensional integrity”), jossa puristusjännitetyt jäykät komponentit (esim. putket), jotka eivät kosketa toisiaan, yhdessä vetojännitettyjen komponenttien (esim. vaijerit) kanssa muodostavat tasapainossa olevan järjestelmän, verkoston. Ihmiskeho on tästä läheinen esimerkki: jäykät luut kiinnittyvät toisiinsa pehmytkudoksin, ja kokonaisuus on tasapainossa eli pysyy kasassa ilman erillistä tukirakennetta tai muuta ulkoista voimaa.

Esityksen alkupuolen himmeli oli ilmeinen pyrkimys demonstroida tällaista tensegrity-rakennetta. Ohjaaja Alexander Weibel Weibel pohti haastattelussa periaatetta abstraktimmin: esityksessä on tarvittava tasapaino, kun kaikki osat toimivat yhteen – esimerkiksi hiusakrobatiassa köyden toisessa päässä aktiivisena  ”vastapainona” olevan kollegan rooli on tärkeä. Jos yksi osa pettää, koko rakenne voi romahtaa. Käsiohjelmassa asiaa käsitellään yhteiskunnan tasolla, erilaisten ideoiden, arvojen ja näkökulmien herkkänä tasapainona, jota autoritaarisuus ja kasvava polarisaatio ajassamme uhkaa. Onko tässä kehityksessä käännepistettä, ja mitä sen jälkeen tapahtuu?

(Koettu: 9.8.2024, Sorin sirkus, Tampereen teatterikesä)