Murhataan yksi fasisti vuodessa – sellainen, joka on vain katsonut naisten surmaamista sivusta. Siinä suvun perinne jo 73 vuoden ajan. Perinteen taustalla on todellinen historiallinen portugalilainen henkilö: työläisten etuja Salazarin diktatuurin aikana puolustanut Catarina Eufémia, jonka santarmi surmasi 19.5.1954 ja josta tuli Portugalin antifasistisen liikkeen esikuva.

Tampereen teatterikesän ulkomaisen vierailuteoksen Catarina and the Beauty of Killing Fascists premissin mukaan Catarinan ystävän mies oli vain katsonut sivusta – niinpä ystävä murhasi miehensä ja jätti jälkeläisilleen tehtäväksi taistella fasismia vastaan. Yhden päivän vuodessa he ovat kaikki Catarinoja ja kokoontuvat murhaamaan yhden fasistin.

Math check… vuoden 1954 jälkeen 73 fasistia jo murhattu ja vuosipäivää vietetty ja taas vietetään – eli vuosi on siis 2028. Näytelmä sijoittuu tosiaan tulevaisuuteen: dystopiaan, jossa fasistipuolue on saanut Portugalin parlamenttiin enemmistön. Haastattelussa isoisä-Catarinaa näyttelevä António Fonseca, kertoi portugalilaisen äärioikeistopuolueen (nähtävästi Chega) saaneen 2019 yhden paikan parlamentissa, kun sillä nyt on jo 50 paikkaa eli 22 %.  Tämä siis todellisuutta. Näytelmässä ”nyt”, neljä vuotta myöhemmin, se on hallitseva enemmistö aikeenaan luoda Uusi Tasavalta ja kirjoittaa uusi perustuslaki.

Spekulatiivista fiktiota, joka kuitenkin on jo todellisuutta mm. Orbánin Unkarissa ja jonka uhka on todellinen muuallakin, Suomea, muuta Eurooppaa ja Yhdysvaltoja unohtamatta.

Catarina and the Beauty of Killing Fascists. Kuvassa Rui M. Silva, Carolina Passos Sousa, Isabel Abreu, Beatriz Maia, Romeu Costa, Marco Mendonça, António Parra ja António Fonseca. Kuva: Joseph Banderet.

Teosta on pidetty provokatiivisena ja sen sanotaan herättäneen vahvojakin reaktioita: ihmisiä on lähtenyt kesken pois ja näyttämölle heitelty tavaraa. Suomessakin siitä tehtiin juttuja etukäteen lehtiin, jopa Hesariin, joka yleensä ei jaksa piitata Pohjoismaiden suurimmasta teatteritapahtumasta. Näytelmässä ei kuitenkaan ole oikeastaan mitään uutta ja järkyttävää: siinä on vain erinomaisella tavalla tuotu näyttämölle kaikki se tuttu ja järkyttävä, joka liittyy äärioikeiston nousuun ja sen aiheuttamaan uhkaan demokratialle.

Vuosipäivänä perhe siis kidnappaa kriteereihin sopivan fasistin (Romeu Costa), muiluttaa tämän mökille ja kekkereiden keskellä murhaa hänet. Kunniatehtävä lankeaa perheenjäsenelle, joka täyttää 26 vuotta – ikä, jona Catarina Eufémia kuoli ja jona nuori pääsee osaksi suvun murhaperinnettä. Tämä nuori ”Catarina” (Beatriz Maia) onkin onnistunut saamaan fasistin mukaansa ja tuonut hänet mökille, asekin on jo kädessä. Mutta silloin iskee epäröinti ja hän kieltäytyy ampumasta. Tästä luonnollisesti käynnistyy perheen intohimoinen keskustelu fasismista ja sen vastustamisesta, fasistin itsensä pysytellessä hiljaa.

Catarina and the Beauty of Killing Fascists. Kuvassa etualalla Romeu Costa ja Beatriz Maia. Kuva: Joseph Banderet.

Asiat sanotaan virkistävän suoraan ja pehmentelemättä (toisin kuin ainakin Suomen mediassa tyypillisesti): Äärioikeisto, laitaoikeisto, kansallismielisyys – kaikki kiertoilmaukset on kuultu, kaikki samaa fasismia. Ei riitä, että on vastaan – pitää toimia vastaan. Sivusta seuraavat lentävät kevyesti kuin pääskyt – ja pääskyjä onkin nykyisin paljon. Fasismin narttu on aina kiimassa (Brechtiä soveltaen). Demokratia on voimaton fasismia vastaan, fasismi syövyttää sen sisältä käsin kuin happo. Fasistin murhaamista saa surra ja katua mutta ei epäröidä. Nopeus, jolla maailma menee huonompaan suuntaan, on suurempi kuin se, jolla se menee parempaan.

Myös tunnettuja (moraali)filosofian ajatuksia väläytellään kuten Popperin suvaitsevaisuusparadoksia (suvaitsevan ei tarvitse suvaita suvaitsemattomuutta, vaan suvaitsevuutta on suojeltava suvaitsemattomuudelta) sekä tekemisen ja tekemättä jättämisen etiikkaa (”trolley problem”). Yksi kuitenkin loistaa poissaolollaan: Kantin kategorinen imperatiivi (mitä jos kaikki tappaisivat poliittisia vastustajiaan), minkä myötä näytelmän moraalifilosofinen analyysi jääkin  vajaaksi – siis katsojan vastuulle. Fonseca toteaakin, että tarkoitus on provosoida ajattelemaan, ei antaa valmiita vastauksia.

Viitteellisen pelkistetty lavastus koostuu lähinnä muuntuvasta mökkirakennelmasta ja pitkästä pitopöydästä, jonka päässä fasisti istuu hiljaa lähes koko esityksen ajan. Pöytäliinaan on kauniisti kirjottu antifastinen tunnuslause ”não passarão” (jonka voisi ehkä vapaasti kääntää lainauksella Vänrikki Stoolista: ”äl’ yli päästä perhanaa”). Myös puvustus on hillittyä, kaikilla ”Catarinoilla” on pitkät hameet sukupuolesta riippumatta. Näyttämökuva jättääkin Tiago Rodriguesin tekstin ja ohjauksen myötä taitaville näyttelijöille tilaa nostaa teemat keskiöön puhuttelevasti. Jopa fasistin tappamisen kauneuden: sen, että toimii oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja vapauden puolesta aktiivisella tavalla, jolla liittyy perinteeseen, samoin ajattelevien ja toimivien sukupolvien ketjuun.

Catarina and the Beauty of Killing Fascists. Kuvassa Beatriz Maia, Carolina Passos Sousa, António Fonseca, Rui M. Silva, Isabel Abreu, António Parra, Marco Mendonça ja Romeu Costa. Kuva: Joseph Banderet.

Tällä kertaa fasisti ei kuole vaan perhe jää katsomaan näyttämön sivusta, kun hän lopuksi pääsee deklamoimaan saliin sytytetyissä puolivaloissa meille, kansalle, pitkän ja iljettävän puheen. Sen teemat käyvät pitkälti yksiin todellisten vallassa ja nousussa olevien laita- ja äärioikeistolaisten, kansallismielisten, fasististen puolueiden retoriikan kanssa. Niin – me, kansa, päätämme, keiden tarinoita kuuntelemme ja miten niihin suhtaudumme. Ollaanko niin kuin pääskyset?

”Aikamme totuus satuttaa.”

(Koettu: 10.8.2024, Tampereen työväen teatterin suuri näyttämö, Tampereen teatterikesä)