Turun kaupunginteatterin ja Fern Orchestran teoksessa Puristettu aika on mielenkiintoinen lähtökohta tai inspiraation lähde: Itämeren pohjasta kairattu sedimenttinäyte ja sitä analysoimalla saatu data, jota on käytetty ainakin video- ja äänisuunnittelussa. Itselleni teoksen vastaanottajana näiden teemojen kytkentä lopulliseen teokseen jäi kuitenkin lähinnä (hauskasti Möbiuksen nauhaksi muotoillun) käsiohjelman ja verkkomateriaalien varaan, niinpä koin itse teoksen lähinnä tanssina, nykysirkuksena ja esitystaiteena.

Puristettu aika. Kuvassa Tuukka King-Piitulainen. Kuva: Robert Seger.
Etenkin puhuttelivat liike ja valo – ja juuri näiden yhdistelmä on teoksen erinomaisen upea ydin! Liike sinänsä on taidokasta, kuten aluksi ilma-akrobatia köydellä ja varsinkin tanssiliike: Tuukka King-Piitulainen tekee vartalollaan aika lailla baletin perusasentoja, liikkeitä ja hyppyjä. Sinänsä yhtä kiinnostavaa kuin baletin lämmittelyharjoitusten katsominen, mutta nyt näyttämö onkin pimeä ja valaistuksena vain ohuet vihreät valojuovat. Satunnaisista savupilvistä huomaa, että valot ovatkin tasoja, jotka palastelevat Sopukan näyttämön kuin kolmiulotteiseksi hilaksi. Esiintyjästä ei siis näy koko vartalo vaan vain siivut, jotka osuvat valon tielle. Katsojalle tämä jäsentää vartalon täysin uudella tavalla ja siten konstruoi myös tutut liikkeet ihan toisenlaisiksi. Erinomaisen kiehtovaa ja jännittävää!
Teoksen visualisointi ja konseptointi on kirjattu verkkosivuilla Vespa Laineen sekä graafinen suunnittelu ja videosuunnittelu Samuel Salmisen nimiin; käsiohjelmassa valosuunnittelu on Laineen nimissä. Koko teos varioi alussa esittelemäänsä visuaalista teemaa: keho ja liike kätketään paljolti pimeään ja siitä esitetään vain hallittuja näkymiä, viipaleita, joissa katsojan havaintoa ohjataan tiukasti valoilla. Kehon ja liikkeen visuaalisuudesta viehättyvälle katsojalle ihan uudenlaista herkkua!

Puristettu aika. Kuva: Robert Seger.
Teos koostuu noin kymmenestä episodista, jotka ainakin ensikatsomalla tuntuvat dramaturgisesti kytkeytyvän toisiinsa lähinnä visuaalisesti. Mutta se toki riittääkin, kun esitystä kokee lähinnä sen estetiikan kannalta. On paljasjalkainen tanssi-battle, jossa King-Piitulaisen liikkeen sulo ja voima kohtaavat Kalle Suomisen nopeuden ja hillittömyyden. On mennyttä peliestetiikkaa lainaava hyppelykohtaus. Myöhemmin etunäyttämö nousee catwalkiksi ja valaistusefekti saa esiintyjien vartalot hohtamaan kuin kristallein kuorrutetuilta.
Loppupuolen näyttävässä episodissa Tuukka King-Piitulainen, Ilona Salonen ja Timo Tamminen haahuilevat, kelluvat, juoksevat ja loikkivat keskivartaloihin kiinnitettyjen elastisten köysien rajoittaessa ja mahdollistaessa liikettä. Tässäkin valaistus, liikkuvana ja terävän ristikkomaisena, jäsentää kehon ja liikkeen muotojen havaitsemista.

Puristettu aika. Kuvassa Tuukka King-Piitulainen, Ilona Salonen ja Timo Tamminen. Kuva: Robert Seger.
Visuaalisen estetiikan näkökulmasta teos oli jotakuinkin täydellisesti onnistunut omaan makuuni.
Ehkä vielä pari sanaa tarjotusta muusta substanssisisällöstä: Itämeren saastuneisuus on hälyttävän tärkeä teema, mutta kovin selvästi se ei teoksessa noussut esiin. Teoksen äänimaailmassa esiintyneissä teksteissä oli vakuuttavan kuuloisia pätkiä, joiden pohtiminen ei kuitenkaan johtanut valaistukseen. Esimerkkinä ajatus siitä, että koska kaikki tekemiset johtavat entropian lisääntymiseen, niin siksi pitäisi harkita mitä tekee (tai jotain sensisältöistä). Entropia kasvaa, harkitaan tai ei, joten ei tuossa ajatuksessa oikein taida olla itua? Mutta hyvältähän se kuulosti. Myös käsiohjelman yhteiskunnalliseen taidepoliittiseen paatokseen on helppo yhtyä, mutta sekin jää teoksesta irralliseksi. Sinänsä tärkeitä juttuja, joita on hyvä tuoda teoksen liepeillä esiin; esimerkiksi Sopukan lämpiön sisustaminen teemalla oli hyvä ajatus.
Hieno teos! Taitavan liikkeen omaperäinen valaisu konstruoi kehon ja liikkeen perin kiehtovalla tavalla vaikkei taustateema sinänsä oikein näkynyt ellei siihen asiakseen tutustunut.
(Nähty: 13.9.2024, Turun kaupunginteatterin Sopukka-näyttämö)