Pääasiallinen syy Turun teatterireissulleni oli tällä kertaa Tiranan sydän, vain muutamaa viikkoa aiemmin kantaesitetty Turun kaupunginteatterin näytelmä Pajtim Statovcin samannimisen romaanin (2016) pohjalta. En ollut lukenut sitä aiemmin, mutta esityksen nähtyäni se oli pakko lukea ja jäin hiukan jumiin sen otteeseen. Kirjoitan tässä blogitekstissä vähän molemmista, romaanista ja näytelmästä, samalla, kun pyristelen siitä irti.

Statovcin romaanin keskus- ja kertojahenkilö on Bujar, ja on hän moni muukin. Tässäkin Statovcin teoksessa on kaksi aikajanaa: vuosina 1990-1992 teinipoika Bujar varttuu pääosin Tiranassa, Albaniassa, pian Enver Hoxhan ja kommunistihallinnon kaaduttua ja maan eristyneisyyden liennyttyä (nimitän tätä jatkossa taustatarinaksi). ”Nykyaikana” vuosina 1998-2003 taas seurataan 22-27-vuotiasta Bujaria Euroopassa ja vähän Yhdysvalloissakin. Romaanissa aikajanojen tapahtumat vuorottelevat useampana blokkina, mutta näytelmässä kronologia on oikaistu: ennen väliaikaa esitellään taustatarina, sen jälkeen lineaarisesti nykyaika. Ratkaisu helpottaa huomattavasti katsojaa, joka ei ole lukenut kirjaa (verrattuna vaikkapa Helsingin kaupunginteatterin Bolla-toteutukseen).

Prosessi romaanista näyttämölle lienee monipolvinen transformaatio: Statovcin romaanin on dramatisoinut Rasmus Arikka eli muokannut näytelmäksi, jonka on ohjannut David Sandqvist – ja näyttelijät tekevät näissä puitteissa omat taiteelliset tulkintansa. Katsojana on vaikea tietää, missä vaiheessa mikin muutos on tapahtunut – joka tapauksessa paljon on pitänyt muokata: varsinaista dialogia romaanissa on rajallisesti mutta sitäkin enemmän Bujarin sisäisen äänen kaltaista kertovaa tekstiä, joka ei sellaisenaan kovin hyvin toimi näyttämöllä. Varsinkin taustatarinassa on paljon kansantaruiksi kehystettyjä kertomuksia, joita on karsittu reippaalla kädellä; kokonainen romaani kun ei helpostikaan mahdu ainakaan järkevän mittaiseksi näytelmäksi.

Tiranan sydän. Kuvassa Saban Ramadani ja Niki Rautén. Kuva: Otto-Ville Väätäinen.

Taustatarinan teini-Bujar elää köyhässä Tiranassa, onnellisena isänsä käsipuolessa, kun tämä ostaa hänelle ylihintaisia marmorikuulia hiukan ennen tuskallista kuolemaansa. Paras ystävä Agim asuu naapurissa. Kaverukset lähtevät paremman elämän toivossa uskaliaasti Aigeianmeren yli. Joidenkin vuosien jälkeen Bujar yrittää Roomassa itsemurhaa. Sairaalasta päästyään hän muuttaa Saksaan, jossa 23-vuotiaana kauniina nuorena naisena herättää heteromiehen kiinnostuksen, mikä ei pääty hyvin. Seuraava etappi on Madrid, jossa hän italialaisena miehenä kohtaa Rosan. Suhde kariutuu, kun nainen sattuu näkemään miehen pukeutumassa naisten vaatteisiin ja pilkkaa tätä – ja taas on aika vaihtaa vaihtaa maisemaa. Yhdysvalloissa espanjalaisena näyttelijänä hän ystävystyy Marian, vanhemman suomalaisen naisen, kanssa, mutta pian drag-artisti Sammy/Sandy Ho vie rahat ja taas mennään, lopulta Suomeen, josta Maria oli puhunut kauniisti. Suomessa, taas italialaisena miehenä, Bujarille syntyy suhde Tanjan, transnaisen, kanssa. Lopussa Bujar palaa vielä Tiranaan.

”Voin valita mikä olen, voin valita sukupuoleni, voin valita kansallisuuteni ja nimeni ja syntymäkaupunkini yksinkertaisesti avaamalla suuni. Kenenkään ei ole pakko olla se ihminen joksi on syntynyt, vaan itsensä voi koota kuin palapelin. Silloin täytyy valmistautua enää siihen, että koska elää niin lukemattomia elämiä, joutuu peittelemään kertomiaan valheita aina uusilla valheilla, ettei joutuisi kohtamaan kiinnijäämisen aiheuttamaa myrskyä. ”

Kun Bujar vaihtaa paikkaa, hän luo itsensä uudelleen: nimi, kotimaa, sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen vaihtuvat; minätarina saa aineksia omasta taustasta sekä aiemmista kokemuksista ja toiveista – niin omista kuin muiden. Agimilta on omittu mm. edellä lainattu eetos sekä lempikirja, Hemingwayn Vanhus ja meri. Marialle hän kertoo näytelleensä elokuvissa, joiden juonet ovat kovin lähellä hänen omia todellisia kokemuksiaan. Helsingissä hän varastaa Tanjan identiteetin, josta rakentaa tosi-tv-tuotannossa myyvän tarinan.

Tiranan sydän. Kuvassa Ulla Reinikainen, Niki Rautén, Kimmo Rasila, Minna Hämäläinen, Sami Lalou. Kuva: Otto-Ville Väätäinen.

Näytelmän keskeiseksi teemaksi onkin valittu identiteetti, josta Bujar on mainio tapauskertomus. ”Se mitä ihmiset luulevat minusta ei ole minun vastuullani vaan heidän rakennelmaansa, oletusta.” Ihmisillä on ikävä tapa toisen ihmisen ulkoisten piirteiden perusteella tehdä kuvitelmia esim. sukupuolesta – ja sen myötä kehitellä huteria luulotteluja sosiaalisista rooleista, seksuaalisuudesta, jne. Mutta mikä on totuus? Vaikka ihminen muuttuu ajan myötä, onhan kuitenkin ydinminä, pysyvä ja muuttumaton identiteetin sisin? Vai onko ”minä” ihmisen sosiaalisten roolien summa, kokoelma naamioita? Bujarin tarinaa voi pitää kuvauksena narratiivisesta identiteetistä: olen ne tarinat, joita (kulloinkin) kerron itsestäni (itselleni ja/tai muille). Tyypillinen minänarratiivi ei tosin liene ihan yhtä joustava kuin Bujarin, eikä sisältäne yhtä paljon muilta omittua, saati täysin keksittyä ainesta.

Romaanista olisi voinut poimia muitakin teemoja. Muukalaispelko ja -viha sekä rasismi ovat tarjolla hyvin selkeästi, ne taitavat olla taustalla myös Balkanin monissa ongelmissa kautta historian, ja Statovci on käsitellyt niitä aiemminkin. Isäkin jo neuvoi Bujaria: ”Liian erilaiset ihmiset eivät pysty elämään rinnakkain, niin on aina ollut ja niin tulee aina olemaan.” Havainto Roomassa: ”Ihmiset eivät pidä hyvällä tavalla erityisinä sellaisia ihmisiä, jotka poikkeavat liikaa heistä itsestään” sekä New Yorkissa: ”Sukupuolella tai seksuaalisuudella ei täällä ole väliä, kuka tahansa saa olla mies tai nainen tai homo tai lesbo tai ­aseksuaali, miehet keskenään ja naiset keskenään voivat huoletta kävellä käsi kädessä, tai mies ja robotti tai nainen ja pehmolelu, ketään ei kiinnosta. Sen sijaan rotuun katsovat kaikki.”

Tiranan sydän. Kuvassa Kimmo Rasila, Niki Rautén. Kuva: Otto-Ville Väätäinen.

Myös kuolema on toistuva teema. Bujarin isän kertomukset sisältävät sitä runsaasti, ja isän omaa kuolemaa käsitellään romaanissa varsin pitkästi ja ajoittain graafisen tarkastikin; näytelmässä nämä ohitetaan nopsemmin. Bujarin tuottamuksellisesti aiheuttamat kuolemat vielä alleviivaavat teemaa, samoin viittaukset Vanhus ja meri -romaaniin. Myös uskonnollisuus, uskonnottomuus ja jumala (pienellä kirjoitettuna) toistuvat aika ajoin, ja teemaa siltaa taustatarinan ja nykyajan välillä pyhää ja eroottista rinnastava Madonnan Like a Prayer (1989).

”Heikoimmilla hetkilläni tunnen murtavaa surua, koska tiedän, etten ole kenellekään mitään enkä kukaan, ja se tietysti tuntuu siltä kuin kuolisi.”

Tiranan sydän. Kuvassa Niki Rautén ja Saban Ramadani. Kuva: Otto-Ville Väätäinen.

Itseäni puhutteli eniten Bujar henkilöhahmona, sen monitahoinen ristiriitaisuus, joka jäi esityksen jälkeen ihon alle kaivelemaan ja jonka vuoksi piti heti ostaa ja lukea romaani. Taustatarinan Bujarin tunnesanastossa on vahvaa omakohtaisuutta: hän kertoo olevansa onnellinen lapsena isän kanssa ja rakastavansa Agimia niin paljon kuin toista ihmistä voi, ettei elämään kaipaa mitään muuta. Nykyajassa tunnekokemukset tuntuvat ohuemmilta ja häilyvämmiltä: ”ajattelen, että opin vielä rakastamaan häntä niin kuin hän minua”, ”rakastun häneen, kai se on rakkautta, sillä hän on pitkä, siro, tummatukkainen ja hänen kasvonsa ovat kauniit ja symmetriset”; ”Tanja rakastaa minua, sen minä tiedän, tunnen sen.”

Statovcilla on taito kirjoittaa henkilöhahmoja, jotka herättävät lukijassa myötätuntoa, vaikkeivät lopulta olisi ihan ”hyviksiä”. Bujarkin solahtaa tähän kategoriaan, viimeistään loppupuolella, kun hän huolettomasti syöksee herkän ja hauraan Tanjan tuhoon. Toki hän on itsekin hyväksikäytön uhri ja – niin kuin romaanin ja näytelmän viimeisillä riveillä selviää – kärsinyt musertavan trauman teininä. Bujarilla on tunneälyä: hän tunnistaa toisten tunteita ja ottaa niitä huomioon silloin kun haluaa muttei välttämättä anna niiden liikaa vaikuttaa itseensä; hän tunnistaa rakkautta muttei taida enää tuntea sitä. Tarjolla on siis viljalti aineksia psykologisointiin: varhaiset traumat, tunneviileys, identiteetin häilyvyys, …

Vaikka Statovcin romaanista jäi paljon näyttämöllä näkemättä, valittu painotus oli hyvin onnistunut ja toteutus loistava. Muiden näyttelijöiden panosta vähättelemättä on vielä nostettava erikseen Bujarin osan tekevä Niki Rautén, jonka olen aiemmin nähnyt vain joissain melko pienissä rooleissa. Bujarina hän on näyttämöllä käytännössä koko ajan ja tulkitsee sujuvasti kaikki identiteetit yhtä uskottavasti hahmon jokaisessa variaatiossa ja kulloisessakin sukupuolessa. Pelkän romaanin perusteella kokemus Bujarista värittyisi puolipaskiaiseksi, vaikkakin myötätuntoisesti ymmärrettäväksi sellaiseksi, mutta Rautén tuo hahmoon hiukan lisää lämpöä ja sympaattisuutta. Eikä mainitsematta sovi jättää vavisuttavaa Like a Prayer -tulkintaa!

Tiranan sydän. Kuvassa Kimmo Rasila, Niki Rautén. Kuva: Otto-Ville Väätäinen.

Vaikka Turku muutenkin on mukava paikka, vaikuttava Tiranan sydän on ehdottomasti reissun väärti!

(Koettu: Turun kaupunginteatterin pieni näyttämö, 14.9.2024)