Royal Balletin Balanchine-ilta Three Signature Works koostui kolmesta teoksesta ja noudatti omaan makuuni hampurilaismallia: alun Serenade ja lopun Symphony in C ovat kovin klassishenkisiä, sen sijaan keskellä pihvi eli Prodigal Son on hyvinkin kiinnostavaa liikettä.

George Balanchine syntyi 1904 Pietarissa ja opiskeli Venäjällä ja Neuvostoliitossa, kunnes koki parhaaksi siirtyä tanssimaan Eurooppaan ja liittyi 1924 Sergei Djagilevin nimekkääseen Ballets Russes -seurueeseen. Sen loppuaikoina hän teki ryhmälle koko joukon koreografioita ja kehitti neoklassista tyyliään. Djagilevin kuoleman jälkeen 1929 ryhmä hajosi, ja Balanchine muutti 1933 Yhdysvaltoihin, jossa oli perustamassa mm. balettikoulua ja yhäkin nimekästä New York City Balletia.

Serenade (1935) Pjotr Tšaikovskin musiikkiin Serenadi jousille (C-duuri, op. 48, 1880) oli Balanchinen ensimmäinen Yhdysvalloissa tekemä pitkä baletti ja myös hänen ensimmäinen juoneton balettinsa. Hän loi sen alun perin balettikoulunsa oppilaille, ja teoksen muotoutumiseen vaikutti paljon se, keitä tanssijoita sattui kulloinkin saapumaan paikalle: alkuasetelmassa 17 naista kärkitossuissaan ja pitkissä harsohameissaan, myöhemmin myös muita ryhmityksiä. Vaikkakin neoklassista, omaan silmääni varsin klassista hipsuttelua – kaunista genressään, muttei oikein puhuttele.

Prodigal Son vuodelta 1929 oli Balanchinen viimeinen baletti Ballets Russesille ja ryhmän viimeinen iso baletti ennen sen hajoamista. Sergei Prokofjevin musiikki oli tilaustyö balettia varten, samoin Georges Rouaultin näyttämökuva, joka myös tässä produktiossa on käytössä. Baletin tarina perustuu Raamatun vertaukseen tuhlaajapojasta, joka lähtee maailmalle hurvittelemaan ja palaa omaisuutensa hassattuaan katuvaisena isänsä luo, joka ottaa hänet avosylin vastaan. Toisin kuin Luukkaan evankeliumin tarina, Balanchinen teos paneutuu enemmälti juuri hurvitteluun, niinpä mukana on myös riehakas ryyppyremmi (käsiohjelmassa asiallisemmin: ”drinking companions”) sekä Seireeni, tuo petollinen nainen.

Prokofjevin musiikki on reipasta ja niin on paljolti myös Tuhlaajapojan (Cesar Corrales) liike, samoin mm. palvelijoiden (Téo Dubreuil ja Joonhyuk Jun) hilpeä tekninen duetto. Ryyppykaverit (Denilson Almeida, Harris Bell, Harry Churches, Martin Diaz, Brayden Gallucci, Harrison Lee, Marco Masciari, Alejandro Muñoz, Aiden O’Brien) on Rouaultin alkuperäisen mallin mukaan stailattu kaljuineen ja tunikoineen yhtenäiseksi lössiksi outoja olioita; heillä on paljon hilpeää ja akrobaattista ryhmäliikettä, yllättäviä nostoja sekä muuta reteätä liikettä ja hauskaa gestiikkaa.

Balanchine: The Prodigal Son. Loppuaplodeissa etualalla: Joonhyuk Jun, Téo Dubreuil, Mayara Magri ja Cesar Corrales; taustalla ryyppyremmi.

Seireeni (Mayara Magri) kärkitossuissaan on liikemateriaaliltaan hiukan hillitympi ja klassisempi, muttei silti tylsä. Myös viettelevän Seireenin ja viattoman Tuhlaaajapojan eroottisenkin parityöskentelyn otteissa, asennoissa ja nostoissa rikotaan vanhoja kaavoja. Magrin tulkinta Tuhlaajapoikaa sormensa ympäri pyörittelevänä Seireeninä on mainio. Lopulta Seireeni ja rähinäjengi ryöstävät kaiken, vaatteetkin päältä, mistä seuraa Tuhlaajapojan kärsivä ja katuva kauniin kehollinen soolo. Corralesin tulkitsema kaari polleasta oman elämänsä sankarista langenneeksi ja katuvaiseksi Tuhlaajapojaksi on perin vaikuttava.

Yli sata vuotta vanha teos tuntuu edelleen tuoreelta ja omaan nykytanssia preferoivaan makuuni hyvinkin kiinnostavalta.

Balanchine teki Symphony in C -baletin Georges Bizet’n samannimiseen varhaiseen musiikkiin (1855) alun perin Pariisin oopperan baletille 1947 nimellä Le Palais de Cristal. Neliosainen teos on tarinaton ja sen rungon tuntuvat muodostavan joukko ballerinoja valkoisissa tutuissaan ja kärkitossuissaan. Kussakin osassa on muutama mies/nais-duetto vaihtuvin solistein. Liike on erittäin musikaalista, varsin klassista, hyvin teknistä ja selkeän muotopainotteista. Genressään kaunista katsella, mutta ei suuremmin sytytä.

Balanchine: Symphony in C. Loppuaplodeissa.

Kokonaisuutena mielenkiintoinen ilta: Ballets Russesilla ylipäätään oli merkittävä vaikutus eurooppalaiseen taidetanssiin ja Balanchinella erityisesti ehkä vielä suurempi vaikutus balettiin Yhdysvalloissa. Vaikka nähdyt teokset eivät (ainakaan tyystin) ole museaalisia, on niitä kiinnostavaa kokea historiankin näkökulmasta.

(Nähty: 31.3.2025, Royal Ballet, Lontoo)