Vielä yksi rästijuttu keväältä: Kansallisbaletin T(r)anssi, jonka näin huhtikuussa parikin kertaa. Kolmen teoksen illassa oli poikkeuksellisesti oheisohjelmaa: dj ennen ja jälkeen sekä väliajalla tanssiesityksiä lämpiössä. Mielenkiintoinen kokeilu!

Illan avasi Sol Leónin ja Paul Lightfootin alun perin NDT 1:lle tekemä Signing Off (2003). Sen musiikkina on osia Philip Glassin konsertosta viululle ja orkesterille nro 1 (1987). Glassin tapaan kiehtovan minimalistinen äänimatto saa lisäeloa viulusooloista (Jukka Merjanen), jotka varsinkin loppupuolella ovat haikeankin vaikeroivia.

Kuuden tanssijan (Thomas Brun, Violetta Keller, Yuka Masumoto, Florian Modan, David Rathbun ja Jun Xia) teoksen alku herättää jo mielenkiinnon: äänetön soolo ajoittain kätkeytyy etunäyttämöllä ylös ja alas liikkuvan verhon taakse, ja tanssijakin vaihtuu. Lopussa taas takanäyttämöllä tanssija kävelee hitaasti suureen hulmuavaan kankaaseen, joka kuin imaisee hänet sisäänsä. Väliin mahtuu paljon kiinnostavaa tanssia, varsinkin ylävartaloa (selät!) ja käsiä korostavaa ulottuvaa liikettä mutta myös ihan pientäkin, kuten Jun Xian kielen liike. Kontakti on paljolti virkistävän epätyypillistä duetoissa, jotka ovat vaikuttavan kauniita, mieleen jäi etenkin Jun Xian ja David Rathbunin kohtaaminen.

Signing Off. Kuvassa David Rathbun ja Jun Xia. Kuva: Roosa Oksaharju.

William Forsytheltä iltaan kuului kaksi teosta, joista ensin video Solo (1987), jossa koreografi itse tanssii kameralle: nopeita tarkkoja vartalon ja käsien liikkeitä enimmäkseen paikallaan, paljon lähikuvaa kehon osista. Mielenkiintoista katsoa, mutta elävää tanssiahan tänne oli tultu katsomaan, joten ihan hyvä, että teos oli lyhyt.

Forsythen Playlist (Track 1, 2) (2018) ei sekään ollut pitkä mutta sitäkin energisempi ja riemukkaampi: 12 miestanssijaa loikkimassa, pyörimässä ja hyppelehtimässä iloisesti paljolti klassisesta baletista tutuissa liikkeissä sooloina, duettoina ja ryhminä. Vaikkakin hienoa ja perin taidokasta, liike sinänsä on verrattain yllätyksetöntä, mutta virtuoosisen materiaalin jatkuva vyörytys pop-musiikin rytmiin ja ryhmän reipas riemukkuus tekivät tästä hyvän olon biisin, jonka jälkeen oli luontevaa hymyssä suin siirtyä väliajalle.

Playlist (Track 1, 2). Kuvassa Vincenzo Romano, Luciano Ghidoli, Alfio Drago. Kuva: Roosa Oksaharju.

Reija Wäreen Inter-Mission sisälsi viisi tanssijaa, jotka pitkin lämpiötiloja esiintyivät DJ hapan korpun (Hanna Toivonen) musiikkiin sekä pienillä jalustoilla että niiden välillä vaellellen. Ensimmäisellä kerralla, kun istuin seuran kera ennakkoon tilattuja väliaikatarjoiluja nautiskellen, tämä osuus meni hiukan ohi, mutta toisella kerralla keskityin seuraamaan esityksiä, ja nehän olivat upeita! Paljolti melko lyhyitä pätkiä, mikä kannusti luontevasti siirtymään aina seuraavan esiintyjän liikkeen pariin.

Inter-Mission. Kuvissa Atte Kilpinen, Werneri Voitila, Iga Krata ja Sergei Popov.

Illan pisin teos, Sharon Eyalin Half Life () 13 naistanssijalle, tuntui 50 minuuttiansa pidemmältä. Olen nähnyt paljon nykytanssia, mutta silti ensimmäisellä kerralla tämä tuntui varsinkin aluksi vähän raskaalta – esityksen jälkeen narikassa kuuluikin tavallista enemmän tuohtuneita kommentteja varsinkin (vielä itseänikin) varttuneemman väen suusta. Teos on hyvin toisteinen: samaa pientä liikettä toistetaan kerralla pitkään, tulee ehkä pieni muutos, ja taas toisteisuus jatkuu. Tämänkaltaisia teoksia olen huomannut katsovani ihan omalla erityisellä tavalla: toistoon turtuu, mutta sitten, kun pieni muutos tulee, sen tuottama ilo onkin ihan suhteettoman suuri. Samoin ajoittaiset pienetkin irtiotot massan ruodusta, vaikkapa vain erilainen pään asento, herättävät suhteettoman suurta mielenkiintoa. Katsojakokemuksena siis erityinen, mutta on toki myös todettava, että tanssijoille epäilemättä erittäin vaativa teos, jonka tinkimätön läpivienti – suurelta osin vielä puolivarpailla – on suuren ihailun arvoinen – mieletöntä kyvykkyyttä ja sitkeyttä!

Teoksen äänimaailmaa dominoi toisteinen jykevä bassobiitti – sisäinen setämieheni sanoisi jopa ”jumputus” – joka tuki mainiosti koreografian toisteisuutta. Volyymi tuntui kuitenkin erittäin kovalta. Korvatulppia oli aulassa kyllä tarjolla, mutta ehkä niitä olisi voinut tuputtaa väelle aktiivisemmin. Toisella kerralla, kun olin varustautunut omilla luottokorvatulpillani, kokemus oli selvästi parempi.

Half Life. Kuvassa paremmin esillä Zhiyao Chen ja Viola Länsivuori Rodrigues. Kuva: Roosa Oksaharju.

Ensimmäisellä kerralla, joka oli T(r)anssi-illan esitys numero 2, Kansallisbaletin taiteellinen johtaja Javier Torres tuli vielä lopuksi puhuttelemaan yleisöä toivoen, että levittäisimme sanaa; lippuja kun oli siihen mennessä myyty liian vähän. Itse preferoin juuri nykytanssia kulahtaneen klassisen sijaan, mutta tuntuu siltä, että se houkuttaa yleisöä katsomoon huonommin kuin vanhat tutut jutut. Voi olla, että Half Lifen kaltainen ”rankka” katsojakokemus ei tätä tilannetta paranna – mietinkin, valinta oli hiukan yllättävä, jopa rohkea, Kansallisbaletin ohjelmistoon – vaikkapa Kuopio tanssii ja soissa se tuskin herättänyt  hämmennystä.

Klassisen musiikin puolella on monesti samaan konserttiin yhdistetty vanhoja tuttuja biisejä ja nykymusiikkia – voisikohan samankaltainen ajattelu alentaa kynnystä myös tanssin puolella? Pohdin myös, ovatko dj:n vetämät etkot ja jatkot toimiva tapa houkutella uusia yleisöjä – toivottavasti. Ei käy kateeksi taiteellista johtoa: samalla kun uutta maksavaa yleisöä pitäisi haalia, vanhoja helmikanoja ja -kukkoja ei samalla pitäisi vieraannuttaa. Vaikea balanssi!

(Nähty: 12. ja 30.4.2025, Suomen kansallisbaletti)