Kuopio tanssii ja soin perinteinen gaala pidettiin ei-perinteisesti jäähallissa. Myös juontaja oli mielenkiintoinen kokeilu: gaalassa aiemmin tanssijanakin esiintynyt Dennis Nylund Putous-hahmossaan ”Folke Rundqvist” kaksikielisinemielisine juttuineen. Ohjelma eli esitykset olivat kuitenkin perinteiseen tapaan taattua laatua.

Gaalan aloitti espanjalainen Compañía de Danza Española y Flamenco EFAD & Antonio Campos teoksella Alhama. Sen historiallinen konteksti on reconquista, 1400-luvulle kestänyt vuosisatojen ajanjakso, jolloin kristityt valtasivat Pyreneiden niemimaan takaisin arabeilta. Musiikkina on Camposin säveltämä ja laulama flamenco-kappale 1400-luvulta peräisin olevaan runoon Poema de la conquista de Alhama (Runo Alhaman valloituksesta). Flamencon synty ajoittunee juuri näihin vuosisatoihin, ja Campos kertoikin tutkineensa sen juuria; säveltäessään kappaletta hän on tavoitellut sitä, millaista kuvitteli musiikin tuolloin olleen.

Laulu onkin selvästi flamencoa, mutta luulen kuulevani siinä ehkä tavallista enemmän alkukantaisuutta ja elävää rosoa. Ryhmän koreografiassa kuuden naistanssijan liikkeessä on lähes militanttia tarkkuutta, lujuutta ja kovuuttakin: samannäköisiksi stailattuina naisten voimakas käsien ja jalkojen käyttö tuntuu vielä perusflamencoa ankarammalta. Erinomaisen pysäyttävä esitys!

Alhama. Loppuaplodeissa Compañía de Danza Española y Flamenco EFAD; keskellä Antonio Campos.

Gaalan klassisen baletin osuuksista vastasivat Suomen Kansallisbaletin tanssijat Hye Ji Kang ja Martin Nudo. Eric Gauthierin Ballet 102 (2016) on esittelevinään satakunta pas de deux -asentoa, joita Gauthier käskyttää tanssijoille nauhalta tiiviiseen tahtiin. Joukossa ymmärtääkseni on ihan perusasentoja, mutta myös lainoja mm. Nižinskin, Macmillanin ja Crankon teoksista sekä myös esim. moonwalkia ja discotanssieleitä. Verrattain harvinainen klassisen baletin kontekstista tuleva biisi, joka on oikeasti hauska sen lisäksi, että on teknisesti ilmeisen vaativa. Teknistä taituruutta vaati myös heidän toinen esityksensä gaalan loppupuolella, Asaf Messererin Spring Waters (1959), joka on puhtaammin klassista – lajissaan kaunista ja taidokasta, mutta henkilökohtaisesti ei niin puhuttelevaa.

Spring Waters. Kuvassa Martin Nudo ja Hye Ji Kang. Kuva: Niko Puumalainen.

Ensimmäisen osuuden päätti Ballet Finlandin Carmen?!, Kenneth Kvarnströmin totisen humoristinen Carmen-tulkinta, joka alun perin kantaesitettiin vuoden 1993 Kuopio tanssii ja soissa. Tämän vuoden festivaaliohjelmahan on ensimmäinen, jonka Kvarnström on kuratoinut taiteellisena johtajana. Bizet’n Carmenista (1875) on mukana tuttuja melodioita, joiden pohjalta Rodion Shchedrin on sovittanut ja luonut oman Carmen Suitensa (1967). Melodioiden lisäksi Carmenista on tähän neljän miestanssijan koreografiaan otettu paljon myös asennetta, joka vuorottelee sopivasti riemastuttavan hulluttelun kanssa. Kalsareita lentää katsomoon, ja välillä on sukkakäsinuketkin käytössä. Esityksessä on paikoin mukana myös festivaalin poikaleirin osallistujia, jotka olivat ehtineet viikon verran harjoitella. Olen nähnyt tästä useammankin kerran otteita eri gaaloissa, ja joskus kokonaankin, ja aina teos jaksaa viihdyttää ja valloittaa!

Carmen?! Kuvassa Vilhelm Bjerser, Eemu Äikiö, Samuele Ninci ja Eero Vesterinen. Kuva: Niko Puumalainen.

Väliajan jälkeen Misa ja Natasha Lommi esittivät duettonsa, jonka nimi on osuvasti The Duet – sisarusten mukaan kyseessä oli teoksen tämän version ensi-ilta. Paljasjaloin hienoissa näyttävissä juhlapuvuissa tanssien etenkin ylävartalon ja käsien liikkeet korostuvat. Keskinäiset nostot ja pyöritykset viestivät syvää läheisyyttä ja saumatonta luottamusta. Savu ja minimalistinen musiikki tukevat hienosti yhteisen liikkeen huokumaa seesteistä kauneutta ja rauhoittavaa harmoniaa.

The Duet. Kuvassa Natasha ja Misa Lommi. Kuva: Niko Puumalainen.

Festivaali jakoi jo toisen kerran Keele-säätiön rahoittaman vuosittaisen palkinnon enintään 30-vuotiaalle tanssijalle tai koreografille. Tanssin nuori tekijä -palkinnon sai Akim Bakhtaoui, Suomen valovoimaisimpiin katutanssitaiteilijoihin kuuluva tanssija ja koreografi. Parissa teoksessa, joita olen häneltä aiemmin nähnyt, on mieleen jäänyt omaperäinen ja taitava fyysisyys, ilmaisuvoimaisuus ja musikaalisuus. Palkinnon luovuttivat Kenneth Kvarnström ja Marjo Kuusela (tai Kusella, niin kuin juontaja nimen lausui). Bakhtaoui esitti dystooppisesta esikoisteoksestaan Humanculus (2022) otteen, jossa robottimainen popping yhdistyy nykytanssiin.

Tanssin nuori tekijä 2025 Akim Bakhtaoui. Kuva: Niko Puumalainen.

Jarkko Mandelinin johtaman Kinetic Orchestran ohjelmistosta nähtiin pätkiä kahdesta teoksesta: Like There´s No Tomorrow (2022) ja Silence (2024). Erillisten otteiden sijaan nämä oli mukavan sujuvasti limitetty yhteen. Mandelinin ja ryhmän liike on usein hyvin fyysistä, ja niin tässäkin, paljolti voimakasta liikettä ja vahvaa jatkuvaa kontaktia. Soolo-osuuksissa etenkin on suurta kokovartaloliikettä, duetto-osuuksissa myös nostoja ja heittoja; väliin liike lainaa myös akrobatiasta.

Like There´s No Tomorrow ja Silence. Loppuaplodeissa Oskari Turpeinen, Kalle Lähde ja Jacob Börlin. Kuva: Niko Puumalainen.

Gaalan päätti energisesti Compagnie Hervé Koubi, joka esiintyi jäähallissa vaikuttavasti jo aiemmin (ks. Sol Invictus). Gaalaan ryhmä toi 14 miehen voimin Koubin teoksen What The Day Owes To The Night (2013). Myös nyt nähtiin paljolti katutanssin ja taistelulajien liikekielten pohjalta rakennettua yltiöfyysistä ja väkevää tanssia, jota power moveit tuon tuostakin rytmittävät. Lyhyemmässä teoksessa punainen lanka tuntuu pysyvän paremmin kasassa: on jokin upea soolokin, mutta pääasiassa koreografia nojaa mainiosti ryhmään ryhmänä eikä vain sen jäsenten yksilösuorituksiin. Erityisen vaikuttavana yksityiskohtana on mainittava parikin kertaa nähty kohtaus, jossa yksi kävelee muiden muodostaman rykelmän päälle ja heittäytyy sieltä alas toisten käsivarsille – erinomaisen hienoa ja näyttävää!

What The Day Owes To The Night. Loppuaplodeissa Compagnie Hervé Koubi.

Gaalan ohjelmisto oli jälleen onnistuneen monipuolisesti rakennettu: pakolliset klassiset, flamencoa, nykytanssia, katutanssia – parissa tunnissa mainio kattaus länsimaisen tanssitaiteen monia puolia. Mielenkiintoinen kokeilu oli tuoda gaala (ja muitakin esityksiä) jäähalliin aiemman Musiikkikeskuksen sijaan. Konserttisalin lava kuuluu olevan hankala tanssiryhmille, ja epäilemättä jäähallin kentälle erikseen räätälöity näyttämö valtavine takatiloineen oli toisenlainen. Kuitenkin katsojana ainakin minun piti tehdä tavanomaista enemmän mielen sisäistä työtä, jotta intiimi yhteys esitykseen syntyi ja säilyi eikä huomio hajonnut pitkin hallin avaruutta. Parhaita katsojakokemuksia tuskin hehtaarihallien puitteissa syntyy, mutta poikkeuksellisen hyvät esitykset toki pärjäävät ja puhuttelevat lähes tilassa kuin tilassa.

Toinen rohkea kokeilu oli valita huumorihahmo juontamaan gaala. Pönötystä ei toki kaivata, mutta parin ensimmäisen juonnon jälkeen alkoi olla fiilis, että onkohan genrekontrasti esitysten ja juontojen välillä liiankin jyrkkä. Mutta vähitellen aloin lämmetä Nylund-Rundqvistin huumorille: vaikka se ammentaa paljon ”tahattomasta” törkyisyydestä, se tekee sen jotenkin viattoman oloisesti ja vastaansanomattoman hyväntuulisesti. Ja paljolti hauskuus perustuu kielellisiin oivalluksiin, mikä toki kutkuttelee omaakin huumorielimistöäni.

(Nähty: 13.6.2025, Kuopion jäähalli (Olvi-areena), Kuopio tanssii ja soi, Kuopio)