Friedemann Vogel (s. 1979) on eittämättä elossa olevien (länsimaisten) miestanssijoiden terävintä kärkeä, danseur noble, harvinaisen kamaritanssijan arvonimenkin Saksassa saanut. Suomen kansallisbaletissa hän on vieraillut toistakymmentä vuotta sitten, muistan nähneeni hänet Manonin Des Grieux’n roolissa sekä joissain gaalapätkissä – aina periklassisissa teoksissa. Niinpä olikin hienoa vihdoin nähdä hänet kokonaisessa nykytanssiteoksessa, ja vieläpä hänelle itselleen luodussa sooloteoksessa Die Seele am Faden (2024) (suom. sielu naruissa?)

Die Seele am Faden. Kuvassa Friedemann Vogel. Kuva: Yan Revazov.

Alun äänimaailmaa hallitsee raskas hengitys, kun Vogel liikkuu takanäyttämöllä paljolti paikallaan, välillä painovoimasta välittämättä, mitä ilmeisimmin osin vaijereiden kannattamana. Pian mies ja tanssi kuitenkin vapautuvat. Vähin paikoin on selvää klassisen kankeaa klangia, mutta enimmäkseen liike on mielenkiintoista, luontevaa ja pakotonta virtaa. Se on paljolti verrattain hidasta ja täsmällistä, kuin kunkin kehon osan tarkasti harkittua yhteispeliä, jalkaterien asennosta aina sormien liikkeeseen ja katseen kohdistamiseen. Vogel on tunnettu mm. erityisen sopusuhtaisesta vartalosta sekä puhtaista linjoista ja virheettömästä tekniikasta, ja vaikka nämä ovat hyveitä juuri klassisella puolella, niiden täysimääräinen hyödyntäminen tekee myös nykytanssista erityisen nautinnollista katsoa.

Die Seele am Faden. Kuvassa Friedemann Vogel. Kuva: Yan Revazov.

Teoksen konsepti ja koreografia on kirjattu Vogelin itsensä ja Thomas Lempertzin nimiin, äänimaailmasta vastaa Alisa Scetinina, joka on myös lavalla pöytänsä takana kuin dj. Lampertz vastaa myös puvustuksesta ja lavastuksesta, mutta visuaalisessa kokonaisuudessa iso osa on Timo Kreitzin luomilla projisoinneilla, joissa on Vogelista luotu avatar- tai nukkehahmo – lähes muttei ei ihan täydellinen kopio vaan vajavainen, omaan silmääni uncanny valley -tyylisesti. Projisoinnit heijastuvat näyttämön keskelle laskeutuvaan läpikuultavaan väliverhoon usein silloin, kun Vogel on vaihtamassa vaatteita tms. mutta pariin otteeseen avatar- ja ihmis-Vogel ovat näyttämöllä myös yhtä aikaa.

Friedemann Vogel vastaanottamassa aplodeja

Teos on saanut innoituksensa Heinrich von Kleistin esseestä Über das Marionenttentheater (1810), joka on dialogimuotoinen pohdinta marionettiteatterin mekaniikasta, nuken liikkeestä ja sen suhteesta ihmiskehon liikkeeseen tanssissa. Lyhyttä tekstiä voi lukea monin tavoin; yksi – kenties yksinkertaistava – näkökulma, jonka siitä poimin, on, että marionetin liikuttaminen on ensisijassa sen painopisteen liikuttamista ja nuken käsittelijä ikään kuin sijoittaa itsensä tähän painopisteeseen; ihmistanssijalla taas siinä kohtaa on sielu. Onko koreografi ”puppet master” ja tanssija marionetti? Jos tanssijan keho on narujen toisessa päässä, onko toisessa päässä koreografin sijaan kuitenkin tanssijan sielu – tunteet, muistot, ilot ja surut – ja liike tanssijan viestintää yleisölle? Tai ehkä vähän sekäettäkä?

Vajaan tunnin intensiivinen, kaunis ja ajatuksia herättävä esitys sai ehkä äänekkäimmät suosionosoitukset, joita Hampurin baletissa olen kokenut. Baletin supertähti kiinnosti yleisöä valtavasti: esityksen jälkeen järjestetty haastattelutilaisuus piti jo ennen alkuaan siirtää lämpiötilasta suureen saliin väenpaljouden vuoksi.

Jälkikeskustelussa Vivien Arnold (Hampurin baletin päädramaturgi), Florian Vogel (Kleist-foorumin taiteellinen johtaja), Friedemann Vogel ja Thomas Lempertz.

(Koettu: 14.7.2025, Hamburger Ballet-Tage, Hamburg Ballett)