Vatslav Nižinski näyttää aina kiehtoneen John Neumeieria, Hampurin baletin perustajaa ja pitkäaikaista johtajaa – jo koulupoikana Milwaukeessa kirjastosta löytyi Nižinski-aiheinen kirja, jonka hän kertoo ahmineensa innokkaasti. Hän on koko uransa ajan tutkinut Nižinskin elämää ja taidetta ja kerännyt valtavan historiallisen aineiston, joka on nyt osa hänen nimeään kantavaa säätiötä. Vuonna 2000, 50 vuotta Nižinskin kuoleman jälkeen, kantaesitettiin Neumeierin Nijinsky-baletti, joka nähtiin nyt Hampurin balettipäivillä, vuorossa oli jo 156. esitys.

Nižinskiä on tituleerattu mm. tanssin jumalaksi (Derek Parkerin kirjoittaman elämäkerran nimi) ja tanssivaksi neroksi (Hanna Järvisen väitöskirjaan pohjautuvan teoksen nimi). Hän syntyi 1889 (tai 1890) Kievissä tanssijaperheeseen ja aloitti varsinaiset tanssiopinnot noin 10-vuotiaana Pietarissa Keisarillisessa balettikoulussa, josta valmistui noin 16-vuotiaana. Parikymppisestä lähtien hän tanssi Sergei Djagilevin Ballets Russes -ryhmässä ympäri Eurooppaa ja loi siellä myös koreografioita vieläkin tunnettuihin baletteihin. Hän avioitui n. 23-vuotiaana Romola de Pulszkyn kanssa Buenos Airesissa, mikä lähes katkaisi yhteyden Djagileviin ja Ballets Russessiin. Viimeinen julkinen esiintyminen oli 1917 ja viimeinen yksityinen esiintyminen kolmikymppisenä 19.1.1919 St Moritzin hotelli Suvrettassa. Pian tämän jälkeen hänellä diagnosoitiin skitsofrenia, ja loput noin 30 vuotta elämästään hän vietti vaimonsa tukemana hoitolaitoksissa ja perheen parissa. Vatslav Nižinski kuoli n. 60-vuotiaana Lontoossa 8.4.1950.

John Neumeierin teoksen lähtökohta on juuri tuo viimeinen esiintyminen: teos alkaa siitä ja päättyy siihen, ja kaikki muu on kehystetty asioiksi, joita Nižinskin mielessä kenties on tuolloin saattanut liikkua: muistumia teoksista, rooleista, ihmisistä, elämästä. Neumeier kertoo käyneensä tilassa, joka todennäköisesti oli juuri se sali, jossa esitys tapahtui ja rekonstruoineensa sen näyttämölle. Siellä teoksen alussa Nižinski (Alexandr Trusch) tanssii soolon, jonka alkuosa vaikuttaa synkältä ja sisäänpäin kääntyneeltä (ja ilmeisen autenttiselta), kunnes hän tuntuu vetävän päälleen häneltä odotetun roolin ja tanssii sitten energisesti ja virtuoosisen näyttävästi.

Nijinsky. Kuvassa etualalla Alexandr Trusch. Kuva: Kiran West.

Teoksen ensimmäisessä osassa nähdään välähdyksiä Nižinskin tunnetuista rooleista, tai Neumeierin näkemyksiä niistä. Harlekiinin (Fokinin koreografioimasta baletista Carnaval, 1910) ja ruusun hengen (Fokin: Ruusu-unelma, 1911) rooleissa nähdään Christopher Evans, joka tavoittaa kauniisti hahmojen aistillisuuden ja androgyynisyyden. Louis Musin tanssii kultaisen orjan (Fokin: Šeherazade, 1910) ja faunin (Nižinski: Faunin iltapäivä, 1912) hahmoissa viettelevästi niihin kuuluvalla sensuellin eroottisella tavalla. Evan L’Hirondelle tenniksen pelaajan hahmossa (Nižinski: Jeux, 1913)) hehkuu nuoren miehen eloisuutta, kun taas Javier Monreal Petruškana (Fokin: Petruška, 1911) kehollistaa onnettoman nuken tunne-elämää koskettavasti. Musiikkina kuullaan paljolti Šeherazade-baletista Rimski-Korsakovin samannimistä orkesterisarjaa (1888).

Nijinsky. Kuvassa Javier Monreal. Kuva: Kiran West.

Toisen osan henki on sävyiltään jo synkempi, sitä värittävät mm. väkivaltaiset muistot, sota ja Stanislav-veljen mielisairaus, jolle Aleix Martínezin riipaiseva tulkinta antaa rankan fyysisen ilmiasun. Myös Nižinskin oman mielenterveyden mureneminen voimistaa tummaa ja paikoin kaoottistakin pohjavirettä. Romolan (Anna Laudere) jatkuva tuki sairaalle miehelleen näyttäytyy kauniisti mm. hänen vetäessä perässään kelkkaa, jossa Nižinski kyhjöttää kyyryssä. Musiikin pääosassa on Šostakovitšin Sinfonia nro 11 (op. 103, 1957), jonka alaotsikko ”Vuosi 1905” viittaa Venäjän vallankumoukseen, josta Nižinskilläkin oli traumaattisia kokemuksia.

Alexandr Truschin tulkinta nimiroolissa on valtavan vaikuttava: hän on käytännössä lähes koko ajan näyttämöllä, hallitsee suvereenisti Neumeierin rooliin kirjoittaman vaativan tekniikan, joka yhdistää klassista ja nykytanssia, ja tulkitsee gestiikalla ja koko kehollaan lumoavan dramaattisesti Nižinskin mielenmaisemaa sen ääripäitä myöten. Sergei Djagilevin, Ballets Russen johtajan ja Nižinskin rakastajan, roolissa on Edvin Revazov – rooli on luotu ehkä hiukan etäiseksi, mutta heidän välisensä suhde näyttäytyy paikoin emotionaalisesti hyvinkin intensiivisenä, Nižinski esimerkiksi hyppää Djagilevin syliin, joka suojelevasti kantaa hänet pois. Hienot roolit tekevät myös Madoka Sugai Bronislava-sisarena ja Matias Oberlin Thomas-isänä.

Nijinsky. Kuvassa Alexandr Trusch. Kuva: Kiran West.

Neumeierin Nijinsky ei ole varsinaisesti elämäkertabaletti vaan enemmänkin kunnianosoitus ja juhlistus Vatslav Nižinskille, hänen neroudelleen ja taiteelleen. Vaikka luova ja loistokas ura etenkin Ballets Russesissa jatkui vain kymmenisen vuotta, sen merkitys on kestoaan suurempi. Ballets Russesilla oli huomattava vaikutus eurooppalaisen ja amerikkalaisen taidetanssin kehitykselle; mm. Balanchine, seurueen viimeisiä koreografeja ja sittemmin baletin uudistaja varsinkin Yhdysvalloissa, on sanonut, että on sitä mitä on Djagilevin ansiosta. Nižinskin tanssijuus ja koreografiat puolestaan nostivat virtuoosisen miestanssin ballerinojen rinnalle, niin teknisesti kuin ilmaisun kannalta. Monet klassisen baletin perinteiset käytännöt sijoittavat ballerinan yleisön katseen kohteeksi, ja miehen tehtävä on olla partneri ja ohjata tätä katsetta. Nyt Nižinski asettui katseen, jopa eroottisen halun, kohteeksi – ylpeästi ja häpeilemättä. Vaikutus vielä nykypäivänkin miestanssijuuteen on ilmeinen.

Nijinsky. Kuvassa Edvin Revazov, Alexandr Trusch, Ida Preatorius, Borja Bermúdez. Kuva: Kiran West.

En tiedä, olisiko John Neumeier kanssani samaa mieltä, mutta koen, että myös hän on edistänyt (mies)tanssin monipuolistumista ja kehittymistä enemmän kuin moni muu nykykoreografi. Hänen useissa teoksissaan on tuore ja monimuotoinen ote sukupuolen ja eroottisen halun representaatioon, ja on ollut sitä jo selvästi varhemmin ja rohkeammin kuin monilla  muilla baletin kentällä toimivilla.

Niinpä olikin hauskaa nähdä tämä elävä legenda itse katsomon eturivissä aviopuolisonsa kanssa. Hän saa  edelleen spontaanit aplodit aina saapuessaan katsomoon – ja kohteliaasti mutta hyvin vähäeleisesti nyökkää niistä kiitokset, istuu paikalleen ja antaa teostensa ja tanssijoiden puhua puolestaan. Class act. Lavalle hänet saatiin ilmeisen puoliväkisin, kun Trusch nouti hänet katsomosta yli 15-minuuttisten loppuaplodien aikana – Hampurin baletissa kun vietettiin taas jäähyväisiltaa Madoka Sugain ja Alexandr Truschin jättäessä seurueen.

(Koettu: 15.7.2025, Hamburger Ballet-Tage, Hamburg Ballett)