Neljän teoksen ilta The Times are Racing on saanut nimensä sen viimeisestä osasta. Viime syksynä Hampurin baletissa ensi-illassa ollut kokonaisuus nähtiin nyt myös Hamburger Ballet-Tage -festivaalilla.

Adagio (1974) on Pina Bauschin (1940-2009) varhaista tuotantoa, se on viime vuonna rekonstruoitu Hampurin baletin ja Pina Bausch -säätiön yhteistyönä vähien dokumenttien ja etenkin aikalaismuistikuvien pohjalta. Saksalainen Bausch opiskeli Yhdysvalloissa, ja hänen tanssiteatterin otteensa yhdistääkin vaikutteita mm. 1900-luvun alun saksalaisesta ilmaisutanssista ja amerikkalaisesta modernista tanssista. Omaan tanssinautintomakuuni Bauschin teokset eivät useinkaan ole kovin napakasti iskeneet. Niin nytkin. Liikekieli ei tuota sellaista esteettistä elämystä, mitä nykyaikaisempi nykytanssi usein tuottaa; toisaalta en myöskään oikein pääse kiinni episodiselta tuntuvan teoksen dramaturgiaan tai ylipäätään sellaiseen jatkumoon, joka herättäisi erityisen kiinnostuksen. Pitäisi varmastikin katsoa Bauschia enemmän, jotta harjaantuisi.

Jos elämyshakuisuuden siirtää sivuun, niin onhan tänä yli 50 vuotta vanhaksi teokseksi hyvinkin tuoreen tuntuinen: ei isommalti klassisen baletin rajoitteita, ei kärkitossuja, ei ylimääräistä roinaa näyttämöllä, melko jokapäiväiset asut; liikettä, jota ei tunnu kahlitsevan ennaltasäädetyt muodot, paljon nopeita pyrähdyksiä, äkkipysähdyksiä ja pysähtyneisyyttä. Mielenkiintoista.

Adagio. Kuvassa Lennard Giesenberg, Charlotte Kragh ja Olivia Betteridge. Kuva: Kiran West.

Hans van Manenin (s. 1932) Variations for Two Couples (2012) on nimensä mukaisesti lyhyehkö teos kahdelle parille (Matias Oberlin & Ida Praetorius ja Madoka Sugai & Alexandr Trusch). Siinä tuntuu olevan neljä osaa, joissa on neljän eri säveltäjän musiikkia: ensimmäisen (Benjamin Britten) tanssivat molemmat parit yhtä aikaa, toisen (Einojuhani Rautavaara) Oberlin ja Praetorius, kolmannen (Stevan Kovacs Tickmayer) Sugai ja Trusch ja viimeisessä (Astor Piazzolla) molemmat parit vuorottelevat.

Van Manenin käsialassa on selvä (neo)klassinen pohja, mutta vapauksia otetaan reippaasti ja vaikutteita tuodaan muualta. Muistelen nähneeni van Manenilta rohkeampiakin irtiottoja perinteestä, mutta eipä tylsä ollut tämäkään. Absoluuttinen liike (abstrakti, eli ei ohjelmallinen tai kertova), ulottuvat käsiasennot, katsekontakti ja ylipäätään tiivis ja luonteva yhteys pariin, melko sukupuolittamaton liike, lyhyet lainaukset ainakin kilpatanssin puolelta – paljon hyvää ja kaunista katsottavaa!

Variations for Two Couples. Kuvassa Madoka Sugai, Alexandr Trusch, Ida Praetorius ja Matias Oberlin. Kuva: Kiran West.

Demis Volpin (s. 1985) The thing with feathers (2023) on jo selvemmin nykytanssia. Siinä tuntuu olevan yksi päähenkilö (Evan L’Hirondelle), joka tuo jatkuvuutta teokselle, jossa muutoin on paljon nopeita ohikiitäviä kontakteja, kohtaamisia ja kosketuksia. Hänellä on monia herkkävireisiä sooloja, jossa nuori tanssija loistaa. Hiukan pidempi kohtaaminen on mm. Florian Pohlin kanssa, joka nostelee miestä kuin höyhentä, ja erityisen hienoja ovat duetot Alessandro Frolan kanssa.

Musiikkina on vaikuttava jousiteos, Richard Straussin Metamorphosen 23 soolojouselle (1945). Tanssiteoksen nimi viittaa Emily Dickinsonin runoon “Hope” is the thing with feathers (julk. postuumisti 1891), jossa runoilija vertaa toivoa lintuun, joka ei katoa myrskyssäkään ja joka ei vaadi toivojaltaan mitään.

The thing with feathers. Kuvassa Jack Bruce (esityksessä roolin tanssi Evan L’Hirondelle) ja Alessandro Frola. Kuva: Kiran West.

Illan lopuksi vielä erilaista tunnelmaa: Justin Peckin (s. 1987) The Times Are Racing (2017) asettaa odotuksia jo avauskuvassa: tiivis rykelmä tanssijoita räikeän värikkäissä katuvaatteissa, farkuissa ja tennareissa. Kirjoitin esityksen jälkeen muistiin sanat rytmi, reipas, ilo – vielä voisi lisätä dynaamisuuden ja energisyyden. Ryhmäkohtauksia on paljon, särmiä ja sähäköitä, mutta myös pieniä sooloja. Yhdellä hahmolla (Caspar Sasse) tuntuu olevan pidempiä sooloja ja yksilöllisempää roolia myös joissain ryhmäkohtauksissa. Liikkeesä on paljon stepin kaltaista nopeaa ja tarkkaa jalkatyötä, jalkojen ja jalkaterien täsmällistä ja nopeaa liikettä, etenkin Sassen sooloissa ja duetoissa Louis Musinin kanssa. Väliin mahtuu perinteisempää ja rauhallisempaakin liikettä kuten Futaba Ishizakin ja Matias Oberlinin duetossa.

Musiikista vastaa Dan Deacon – elektronista musiikkia, jossa on melodisempia ja särisevämpiä jaksoja. Se toimii hyvin yhteen liikkeen energisyyden ja sähäkkyyden kanssa. Humberto Leon puvustukseen tulikin jo viitattua – siinä on myös poliittista viestiä: printtipaidoissa on tekstejä kuten FIGHT, DEFY, SHOUT, PROTEST, ACT, CHANGE (teoksen ensi-ilta oli vain viikko sen jälkeen, kun Trumpin ensimmäinen kausi presidenttinä alkoi…)

The Times Are Racing. Kuvassa ilmassa Caspar Sasse. Kuva: Kiran West.

Vaikka vähän sillisalaatinomainen yleisfiilis jäi, oli illan anti vahvasti positiivisen puolella. Mielenkiintoista oli myös nähdä kaarta yli 50 vuoden ajalta, teosten järjestyksen vastatessa koreografien ikäjärjestystä – vaikkakin suurin osa teoksista olikin varsin tuoreita, viimeisten reilun kymmenen vuoden ajalta.

(Nähty: 18.7.2025 Hamburger Ballet-Tage, Hamburg Ballett)