Dostojevskin RIkos ja rangaistus (1866). On perin hupsua tunnustaa epä-älyllisyytensä tämäkin puoli, mutta venäläisklassikot eivät ole oikein koskaan onnistuneet innostamaan, joten niiden teatteriversioitakaan en ole siinä määrin bongaillut kuin vaikkapa Shakespearea. Niinpä tämä Q-teatterin kehuttu tulkintakin oli mennyt ohi, mutta osui onneksi haaviin Teatterikesässä.

Dostojevskilla on paljon henkilöitä ja yksityiskohtaisia sivujuonia, mutta päätarina lienee jotakuinkin tämänkaltainen: köyhä entinen lakiopiskelija Rodion Romanovitš Raskolnikov Pietarissa pohtii vanhan panttilainaaja Aljonan ryöstömurhaa. Kapakassa hän törmää rahansa hassanneeseen Marmelatoviin, jonka tytär Sonja elättää perhettä prostituutiolla. Kirje kotoa kertoo myös Raskolnikovin siskon ahdingosta. Lopulta Raskolnikov murhaa Aljonan ja tämän sisaren Lizavetan ja pakenee pienen ryöstösaaliin kera. Hän herättää poliisin epäilyksiä, seuraa murhan uutisointia ja palaa rikospaikalle. Poliisi nostaa esiin vanhan tekstin, jossa Raskolnikov argumentoi erityisyksilöiden olevan oikeutettuja rikkomaan lakia ja moraalia. Hartaan uskovainen Sonja osoittautuu Lizavetan ystäväksi. Mies tunnustaa murhat Sonjalle, joka kehottaa tunnustamaan poliisille, minkä hän lopulta tekee. Raskolnikov tuomitaan 8 vuodeksi Siperiaan, jonne Sonja seuraa häntä. Rakkauden vaikutuksesta mies hyväksyy vihdoin syyllisyytensä ja alkaa tehdä parannusta.

Q-teatterin versiossa ohjaus ja sovitus on kreditoitu Esa-Matti Smolanderin, suomennos Olli Kuukasjärven ja esitysdramaturgia Rasmus Arikan nimiin. Henkilöhahmot ja tarinan perusteet ovat Dostojevskiltä, mutta liekö Smolanderin sovitusta tapa, jolla tarina ja paljolti myös teksti on istutettu nyky-Helsinkiin. Kuka lieneekään syyllinen, on lopputulos perin mainio, samoin ohjaus ja varsinkin näyttelijäntyö (Hannu-Pekka Björkman, Lotta Kaihua, Elena Leeve ja Miro Lopperi).

Rikos ja rangaistus. Kuvassa Miro Lopperi, Elena Leeve Hannu-Pekka Björkman, Lotta Kaihua,. Kuva: Mitro Härkönen.

Aljona on muuttunut panttilainaajaeukosta rikkaaksi leskeksi ja Raskolnikov taiteilijaksi, teatteriopiskelijaksi, joka muiden nuorten köyhien opiskelijoiden tavoin tekee lisätienestiä tyydyttämällä leskirouvan parafilisia (into)himoja, mitä kuvataan väliin hyvinkin tarkasti ja paheksuttavasti (mutta paikoin myös eroottis-esteettisesti). Ei niin ihan alussa kuin Dostojevskillä, mutta murha toki tehdään viattomin oheisuhrein. Raskolnikov lukee ääneen viime lauantain Hesarista uutisointia ja kommentoi mainoksia ja muita juttuja. Erinäisten käänteiden lopuksi hänet tuomitaan elinkautiseen Riihimäen vankilaan.

Teatterissa puhutaan usein neljännen seinän rikkomisesta eli siitä, että esitys jotenkin läikkyy katsomon puolelle, esim. näyttelijän puhutellessa suoraan yleisöä. Nyt yleisöä on näyttämön ympärillä kolmella sivulla, joista jokainen vuotaa. Jo porukan valuessa katsomoon esiintyjät häärivät seassa, juttelevat, pummivat pastilleja jne. Minullekin Raskolnikov (Lopperi) kävi kädestä pitäen esittäytymässä ja pohtimassa paikkavalintani riskejä ja myöhemmin esityksen aikana ohi loikkiessaan kosketti rauhoittavasti olkapäätä. Joku pääsi pitelemään poliisin (Björkman) kahvikuppia, toinen ottamaan kantaa eettiseen kysymykseen. Kontakti yleisöön on satunnaista ja laadultaan lempeää (sanon osallistavia ja immersiivisiä juttuja paljolti inhoavana). En tiedä, missä määrin käsikirjoitettua se voi olla, mutta ainakin reagointi yleisön vasteisiin on hyvin sujuvaa ja nokkelastikin improttua.

Rikos ja rangaistus. Kuvassa Miro Lopperi, Elena Leeve Hannu-Pekka Björkman, Lotta Kaihua,. Kuva: Mitro Härkönen.

Toinen kiehtova piirre on erityisen vahva fyysisyys, lähtien jo perusasusta: huppari ja nyrkkeilykengät. Se korostuu rooleissa, mm. Kalhuan Aljona tuntuu rakentuvan kehollisen kumaran ja vapinan ympärille. Björkmanin poliisi tunnistuu paitsi vaateparren ja tunnusmusiikin pohjalta myös omalla fyysisellä rekisterillään, mm. korosteisen kahvinjuonnin seuraaminen on kutkuttavaa. Samoin dialogeissa, esim. Marmeladovin (Björkman) ja Raskolnikovin (Lopperi) tunneintensiivinen keskustelu baarissa on samalla kuin fyysinen duetto, vaikkakin istuen. Lopperin mieletöntä fyysisen ilmaisun laatua ja laajuutta olen ihastellut aiemmissakin esityksissä, ja hengästyttävän loistavaa se on tässäkin: Aljoonalle nöyryyttävä poseeraaminen, piinatun ja kuolevan hevosen peräpää, juoksentelu ympäri katsomoa, jne.

Rikos ja rangaistus. Kuvassa Hannu-Pekka Björkman (takana), Miro Lopperi, Elena Leeve ja Lotta Kaihua. Kuva: Mitro Härkönen.

Monin paikoin virtuoosisen fyysinen liike ja gestiikka hiukan keventävät muutoin rankkaa tarinaa ja tematiikkaa, samoin sitä tekee usein hienovaraisen koominen kieli ja ilmaisu. Myös musiikki herättää osaltaan hilpeyttä, kuten poliisin teemana soiva männävuosien tv-sarjan musiikki ja maalareiden vislaama Finnish Whistler (Roger Whittaker, 1970), joka 1970-80-luvuilla tv:n äärellä eläneille on tuttu Patakakkosen tunnarina.

Rikos ja rangaistus. Kuvassa Elena Leeve ja Lotta Kaihua. Kuva: Mitro Härkönen.

Q-teatterin Rikos ja rangaistus on karsinut rankalla kädellä Dostojevskin rönsyjä mutta säilyttää alkuteoksen ytimen ja keskeisiä teemoja: moraalinen nihilismi, poikkeusyksilö vs. tavalliset ihmiset, rajallinen empatia, jne. Erityisesti korostuu yltiöutilitarismin oppikirjakysymys: onko oikein surmata yksi rikas jos näin voi jakaa hyvää monille köyhille? Raskolnikov saa tästä lain edessä rangaistuksen, mutta moraalinen puntarointi jää katsojalle.

(Koettu: 6.8.2025, Teatterimonttu, Tampereen teatterikesä)