Taannoisesta Teatterikesästä vielä yksi juttu: Tampereen teatterin Peltienkelit, kolme tuntia ja kolme kilometriä promenaditeatteria Tampereen queer-historiasta.

Esitys starttaa Eteläpuistosta, Tampereen perinteiseltä cruising-alueelta. ”Cruising” viittaa käytännön pyrkimyksiin solmia eroottispainotteisia sosiaalisia suhteita, vaikka lyhytkestoisiakin. Etenkin ennen internet-aikaa tämä ulkoilma-aktiviteetti kuuluu olleen suosittua sekä ”puskissa” että puistojen julkisissa poistokäymälöissä, Tampereella peltienkeiksi ja vihreiksi enkeleiksi kutsutuissa rakennelmissa; Helsingin queer-historiassa vastaavia lienee kutsuttu pömpeleiksi. Historiaa meille avaa teoksen pääasiallinen tekijä ja esiintyjä, Arttu Soilumo. Matkassa mukana on myös esityksen ääniraidasta vastaava äänisuunnittelija Paavo Leppäkoski sekä pari järjestyksenvalvojaa ja ensiaputaitoinen tukihenkilö. (Järjestyksenvalvonnalla ei varauduttane niinkään meidän osallistujien eli maksaneen yleisön rettelöihin vaan sivustakatsojen mahdollisiin ei-toivoittuihin reaktioihin.)

Peltienkelit. Kuvassa Paavo Leppäkoski ja Arttu Soilumo Hämeenpuistossa. Kuva: Esa Torniainen.

Eteläpuiston historiahetken jälkeen liikkeelle lähdetään ikonisen musiikin merkeissä, toivorikkaina paremmasta maailmasta: Judy Garlandin laulama Over the rainbow elokuvasta The Wizard of Oz (1939). Tähän tapaan rytmittyykin koko esitys: välillä pysähdymme  Soilumon ympärille kuulemaan tarinoita, kunnes matka seuraavalle etapille soljuu Leppäkosken soittaessa aiheeseen sopivia biisejä tabletilta ja ämyrillä, jota kuskaa kottikärryllä (esitystä varten rakennettu vedettävä kärry oli rikki, ja understudynä siis tämä lykittävä kottikärry; kaikkeen sitä äänisuunnittelijan työsarka taipuukin).

Peltienkelit. Kuvassa Arttu Soilumo lukee Setahuuto-lehteä. Kuva: Esa Torniainen.

Soilumon tapa kertoa tarinaa on elävä ja eläytyvä: jo historia ja faktat saavat rikkaan värin, mutta etenkin ihmisten tarinat hän maalaa herkin vedoin ja lämpimin sävyin. Hämeenpuistossa puhuttelee etenkin kahden taiteilijan, Ossi Kostian ja Jaakko Katajakosken, tarina 1930-luvulta aina 1960-luvulle. Einin esittämä Yes sir, alkaa polttaa (1996) jalkojamme, ja pian olemme Vapaudenpatsaalla (1921, veistäjänä Viktor Jansson – Tove Janssonin isä). Liisa Akimoffin #lesbohuoran säestää menoamme Tiiliholville ja Ylioppilastalolle – täällä on Leimautumisbileitä eli Leimareita pidetty 1987 lähtien ja Vagabond-yhdistyskin (nyk. Pirkanmaan SETA – Sinuiksi ry) perustettu jo 1973.

Raatihuoneella Soilumo väistyy tunnetun teatterivaikuttaja Eino Salmelaisen (1893-1975) tieltä – Suomen teatterihistorian kurssilta tuttu mies, joka värikkääseen tapaan kertoilee nyt aika lailla erilaista aikalaistarinaa. Oli kunniamme tavata hänet. Väliajallla rommihömpsy Tillikassa, ja jatkamme matkaa. Paljon nousee esiin uutta, vaikka teemoihin on tullut aiemminkin hiukan tutustuttua. Kiinnostavaa on mm. pohdinta sukupuolieroista pre-internet-ajan pariutumiskultuurissa: siinä missä miehet etsivät seuraa ulkoa, naiset tapasivat tosiaan enemmänkin kotona ja työpaikoilla, mistä kytkentä Tampereen teollisuushistoriaan: etenkin puuvillateollisuus oli naisvaltaista ja sosiaalisia suhteita kotipiiriä laajemmin.

Peltienkelit. Kuvassa Arttu Soilumo Eino Salmelaisena. Taustalla Paavo Leppäkoski ja Wäinö Aaltosen Veronkantaja (1928). Kuva: Esa Torniainen.

Tuomiokirkonpuistoon meitä saattelee Irina Björklund: Une fille nommée Jean-Pierre (2015) eli suomeksi Poika nimeltä Päivi (1985, Leevi and the Leavings), joka ei tiennyt, onko Romeo vai Julia. Täällä kuulemme laajemmin jo aiemmin viitattua Tanja von Knorringin tarinaa, jota ilman näkymä Tampereen queer-universumiin olisikin jäänyt pahasti vajaaksi, onhan Tampere pitkään ollut toinen Suomen transpolipaikkakunnista, hyvässä ja pahassa.

Kirkkoon astuessamme mielentilaa säätää Arvo Pärtin kaunis Salve Regina (2002). Ämyri jää ulos, mutta saamme kuulla Soilumon tilaan sopivalla vakavuudella kertomana 1980-luvun alun AIDS-epidemian surullisista alkuajoista sekä myös alttarimaalauksen taiteilijasta Magnus Enckellistä ja tämän Giovannista. Kirkolta askelia siivittävät Pet Shop Boys ja (vihdon myös paikallinen suuruus) Popeda.

Peltienkelit. Kuvassa Arttu Soilumo. Taustalla Magnus Enckellin Ylösnousemus (1906). Kuva: Esa Torniainen.

Loppunäytös koetaan Mixeissä, Pohjoismaiden pisimpään toiminnassa olleessa gay-yökerhossa. Mansikkaista Peltienkelit-nimikkodrinksua siemaillessa saamme alakerrassa nauttia upean loppuhuipennuksen, jossa Tiet (1962, es. Laila Kinnunen) vievät meidät Pikku pikku bikineissä (1974, es. Laila Kinnunen) miltei parikymmenen biisin sikermän kautta aina Syntisten pöytään (2020, es. Erika Vikman) asti.

Vaikka taustalla on Tampereen teatterin tuotantokoneisto, on Peltienkelit paljolti Arttu Soilumon teos: konsepti, verrattain pitkä ja paneutuva tausta-aineistoihin perehtyminen, käsikirjoitus, ohjaus, selostus, esiintyminen kaikissa rooleissa. Haastattelussa Soilumo pohtikin, että joskus olisi voinut kaivata esimerkiksi esitysdramaturgin apua. Auteur-henkisessä ”kaikki hatut samassa päässä” -setupissa on sudenkuoppansa, mutta en havainnut, että niihin olisi tässä pahemmin langettu. Kirjalliset materiaalit, haastattelut, omat kokemukset, puhemuistiotallenteet, dramatisoinnit ja biisit vuorottelevat mainosti ja muodostavat luontevan jatkumon – niin tummine kuin riemukkaampine teemoineen – ja nivoutuvat elävästi Tampereen keskustan maamerkkeihin. Soilumo on koonnut kolmeen tuntiin todella paljon asiaa ja tarnoita, joista edellä vain jokusia nostoja. Ihailla pitää myös miehen kuntoa – jos itselleni kolmen tunnin tallustelu oli jo suoritus, jonka jälkeen maistui köllöttely hotellihuoneessa, Soilumopa jorasi pitkin matkaa ja veti vielä reippaan loppuhuipennuksen, jonka pelkkä katsominen jo hengästytti.

En tiedä, ovatko siirtymien musiikkivalinnat Leppäkosken vai Soilumon käsialaa – joka tapauksessa nuoret miehet olivat onnistuneet kuratoimaan kokoelman, joka puhutteli myös 1980-luvulla nuoruutensa elälneen setämiehen nostalgiatuntoja.

Truismin mukaan historian kirjoittavat voittajat, ja ylipäätään sen valtavirtaa ovat enemmistön tarinat, länsimaissa etenkin valkoisen terveen cis-heteromiehen näkökulma. Tampereen historiaa mm. teollisuuskaupunkina ja sisällissodan tapahtumien verisenä näyttämönä muistan luetun koulussakin, queer-historiaa ei. Sitä toki on akateemisesti tutkittu, mutta Soilumon ja Tampereen teatterin Peltienkelit on kulttuuriteko tämän näkökulman popularisoimisessa. Etenkin näinä aikoina, kun hegemonisella totuudella on monensorttisia nurkanvaltaajia, vaihtoehtoisten näkökulmien pitäminen esillä on erityisen tärkeää niin tieteessä, taiteessa kuin kaikilla yhteiskunnallisen diskurssin areenoilla.