Christopher Isherwoodin (1904-1986) romaani A Single Man (1964) on innoittanut muitakin taiteen tekijöitä: mm. Tom Fordin visuaalisesti ja tarinallisesti kaunis elokuva julkaistiin 2009, ja nyt se nähtiin Royal Balletissa Jonathan Watkinsin tuoreena tanssiteoksena. Niin Ford kuin Watkins ovat sovittaneet romaanista omanlaisensa luovan tulkinnan, vaikka tarinan hahmot ja peruselementit pysyvät tallella. Keskityn tässä tanssiteokseen, mutta en malta olla peilaamatta sitä myös romaaniin ja hiukan myös elokuvaan.

Isherwood kuvaa yhtä päivää Georgen elämässä. Hän on 58-vuotias (oh, niin kuin minä!) englantilainen college-professori Los Angelesissa. On loppuvuosi 1962, Kuuban ohjuskriisin jälkeen. Maailmanpolitiikka ei ole ainoa uhkaava asia Georgen elämässä, vaan myös ympäristön suhtautuminen tuo paineita, ja varsinkin pitkäaikaisen puolison Jimin äkillisen kuoleman myötä elämää leimaa näköalattomuus, ulkopuolisuus ja syvä suru – josta pitää paljolti vaieta, koska sitä ei hyväksytä. Georgen päivä alkaa heräämisestä ja päättyy nukkumaanmenoon; väliin sijoittuu elämää ylläpitäviä rutiineja kuten aamutoimet, työmatka, luennointi, lounas, kuntosali, sairaalavisiitti Jimin aiemman naisystävän luona, kaupassakäynti – mutta myös hyvän ystävän Charleyn kanssa illastaminen ja ryypiskely sekä virvoittava, jopa flirttaileva, kohtaaminen opiskelija Kennyn kanssa. Georgen nukkuessa Kenny kirjoittaa kauniin kiitoskirjeen ja lähtee kotiinsa. Herättyään yöllä George lukee kirjeen, nukahtaa taas ja menehtyy sydänkohtaukseen.

A Single Man. Kuvassa Jonathan Goddard. Kuva: Johan Persson.

Fordin tarina on pääosin sama, mutta hän on lukenut Isherwoodin rivien väliin vahvaa itsetuhoisuutta: päivä ei ala kuin mikä tahansa vaan se on tietoisesti Georgen viimeinen: aamutoimiin kuuluu valmistautuminen itsemurhaan, osin hirtehisestikin keventäen. Kennyn suhde tyttöystäväänsä jää kirjaa hyvin paljon ohuemmaksi, ja hän nouseekin jonkinlaiseksi pelastavaksi enkeliksi, henkisesti ja käytännössäkin: Kenny piilottaa Georgen käsiaseen tyynynsä alle, ja yöllä unesta havahduttuaan George polttaa itsemurhakirjeet takassa. Vaikka elämänhalu palaa, sydänkohtaus on vääjäämätön, jaJim tuonpuoleisessa on ottamassa vastaan. Fordin vahvasti tyyliteltyyn kuvaukseen kovin fyysiset asiat eivät tunnu istuvan: Jimin kuoleman kohtaaminen on Georgen mielessä romantisoitu kaunis näkymä kolaripaikalta, ja eroottisin kuvasto on alastomia vartaloita eteerisesti liikkumassa toistensa lomitse veden alla.

Tanssiteos on uskollisempi Isherwoodille, tulkinta ei keksi tyystin uutta vaan nojaa painotuksiin ja valintoihin. Koreografi-ohjaaja Watkinsin premissinä tuntuu olevan jonkinlainen kartesiolainen dualismi, kehon ja mielen erillisyys, mitä heijastaa jo osajakoluettelo: Georgen mieltä esittää muusikko John Grant ja kehoa tanssija Jonathan Goddard. Hauska ajatus ja omaperäinen tapa tuoda varsin abstrakti tarina näyttämölle, mutta ei ongelmaton, kuten ei keho/mieli-dualismi ylipäätäänkään. Isherwoodilta en kovin selkeää tukea tälle ajatukselle löydä, mutta hyvinkin se mennee taiteellisen tulkinnan vapauden raameihin. Jim esiintyy Isherwoodilla lähinnä lyhyinä mainintoina menneestä sekä nykyelon surun aiheena, Ford taas käyttää takaumavälähdyksiä; Watkinsilla on runsaahko joukko muistoja, jotka toteutuvat Georgen ja Jimin hienoina duettoina. Mielenkiintoisesti Watkins jättää Georgen kuoleman katsojan tulkinnan varaan.

Paitsi tarinallisesti myös emotionaalisesti Watkins on uskollinen Isherwoodille: vaikka Georgen olemassaoloa leimaa menetys ja suru, elämä kuitenkin maistuu. Kennyn ja Loisin suhde on ehkä jopa paikoin vahvempi, ja Kennyn rooli on samankaltainen kuin Isherwoodilla.

Romaani on paljolti Georgen mielensisäistä maailmaa, sisäistä monologia, jonka kuvaaminen  pelkän tanssin keinoin olisi toki vaikeaa. Sen sijaan mm. keholliset tuntemukset, tunteet ja kohtaamiset ovat hyvinkin tanssillisia juttuja, ja niitä Watkins vahvasti työstääkin. Romaanin alussa George herää ja havainnoi kehoaan ja sen toimitoja – tätä kuvaa erinomaisesti Grantin biisi Am Now I sekä varsinkin Goddardin siihen tanssima kehollinen soolo.

Toisin kuin Fordilla, Watkinsin tulkinta monin osin korostaa ja visualisoi fyysisyyttä: esimerkiksi Jimin kuolema esitetään lavalla, toki tanssillisen tyylikkäästi, mutta poiketen Isherwoodin ja Fordin noudattamasta kreikkalaisen tragedia perinteestä, jossa väkivaltainen kuolema ei yleensä tapahdu yleisön silmien edessä vaan vain sen vaikutukset. Toisaalta myös eroottiset kohtaukset, jotka Isherwoodilla ovat fantasiavihjeitä ja Fordilla lähinnä viitteellistä kehon estetiikkaa, ovat eksplisiittisemmin fyysisiä, toki tanssillisesti toteutettuna. Niitä on myös selvästi enemmän: mm. osassa Georgen ja Jimin duetoista on fyysistä erotiikkaa, tenniksen pelaajien ihastelu erotisoituu kuvitelmaksi fyysisestä kontaktista ja Georgen fantasiointi loppupuolella on hyvinkin graafista. Toki tyylikästä ja kaunista.

A Single Man. Kuvassa Edward Watson ja Jonathan Goddard. Kuva: Johan Persson.

Georgen rooli on alun perin tehty Ed Watsonille (49 v), Royal Baletista eläköityneelle ensitansijalle; näkemässäni esityksessä sen tanssi Jonathan Goddard (45 v) – molemmat nuorempia kuin Isherwoodin George, mutta tanssijoina jo seniori-ikäisiä. Toki Goddard käyttää kehoaan edelleen sujuvan kauniisti, mutta koreografiassa on ilmeisesti otettu huomioon kehon rajoitteet. Jiminä muistumissa piipahtelee Harry Alexander, jonka kehon ja ilmaisun aistillisuus korostuu liikkeessä ja gestiikassa. Goddardin ja Alexanderin yhteys näyttämöllä vaikuttaa tiiviiltä ja luontevalta, mikä tekee duetoista viehättäviä. Charleyn (Laura Careless) ja Kennyn (Chester Hayes) hahmot jäävät hiukan ohuemmiksi, mutta tanssijat tekevät ne taitavasti ja uskottavasti. Kuusi muuta tanssijaa täydentää mainiosti ryhmäkohtauksia – useinkin oudosti värjätyissä ihonvärisissä leotardeissa geneerisinä ihmishahmoina kuvittamassa Grantin laulua.

A Single Man. Kuvassa ylhäällä John Grant. Kuva: Johan Persson.

Palataan vielä Watkinsin esittelemään dualismiin. Grantin esitykset ovat korostuneita: hän laulaa käsimikrofoniin korotetulta lavalta seisten tai kosketinsoittimen äärestä kuin konsertoiva sooloartisti – ei siis mitenkään taustamusiikkina (muusta musiikki- ja äänimaailmasta vastaakin Jasmin Kent Rodgman). Biisit kuulostavat omaan korvaani osin vähän kulmikkailta, mikä tuntuu kontrastilta tanssille. Niiden sanoituksissa on lainauksia Isherwoodin tekstistä sekä aiheeseen liityyvää kommentaaria – sinänsä hyvä ratkaisu, koska Isherwoodin tarinaa olisi  liki mahdotonta kertoa pelkällä liikkeellä. Sanat heijastuvat takaseinälle, mistä vieraskielisenä olen kovin kiitollinen. Laulujen sanoituksen voi ehkä nähdä heijastelevan Isherwoodin käyttämää sisäistä monologia ja Fordin voice-overia; toisaalta taas monia keskeisiä Georgen mielensisäisiä asioita esitetään kuitenkin tanssilla. Välillä Georgeen taas viitataan lauluissa kolmannessa persoonassa. Ehkä alkuperäinen lähtökohtaoivallus mielen ja kehon erottamisesta toisistaan ei puhtaaksi viljeltynä toiminut (kuten se ei ihmisessä ylipäätään ota toimiakseen), niinpä siitä ei nähtävästi ole onneksi pidetty härkäpäisesti kiinni.

Kaikkiaan Jonathan Watsonin A Single Man on Christopher Isherwoodin tärkeän ja kauniin romaanin hieno nykytanssitulkinta!

(Koettu: 19.9.2025, Linbury Theatre, Royal Ballet and Opera, Lontoo)