Taannoisen Lontoon-reissun viidestä esityksestä yksi tuli valittua näyttelijävetoisesti. Vain muutamaa päivää aiemmin Lontoon-ensi-illan jälkeen näkemässäni Clarkston-näytelmässä toista pääosaa esittää Ruaridh Mollica, jonka herkkävireinen tulkinta Mikko Mäkelän kauniissa elokuvassa Sebastian (2024) teki taannoin suuren vaikutuksen. Joe Locke puolestaan on ”TV:stä tuttu” (Agatha All Along (2024) ja Heartstopper (2022-2024)). Näytelmän (2015) kirjailijakaan ei ole ihan tuntematon: Samuel D. Hunterin näytelmään The Whale (2012) perustuva Darren Aronofskyn hieno elokuva (2002) taisi saada pari Oscariakin.

Clarkston. Kuvassa Joe Locke ja Ruaridh Mollica. Kuva: Marc Brenner.

Clarkston on pieni kaupunki Yhdysvalloissa Washingtonin osavaltiossa, väkimäärältään vähän Kuhmoa pienempi. Nimensä se on saanut William Clarkilta, joka oli toinen johtajista tunnetulla Lewisin ja Clarkin tutkimusretkellä (1804-1806), jonka käynnistyi pian Napoleonin myytyä Ranskan Louisianan Yhdysvalloiille. Sen tarkoituksena oli kartoittaa entuudestaan (valkoiselle miehelle) tuntemattomia maita, ja samalla tultiin valmistelleeksi alkuperäiskansojen riistoa.

Näytelmän Jake (Locke) on sukua Clarkille, parikymmppinen vauraan perheen vesa, joka seurailee tutkimusretken reittejä ja osuu Clarkstoniin, jossa menee töihin Costcoon, varastomaisen tukkumyymälään, täyttämään hyllyjä. Siellä häntä opastaa kokeneempi Chris (Mollica), samoin parikymppinen nuori mies mutta vaatimattomista kotioloista.

Näytelmä perustuu nuorten kohtaamisiin ja keskusteluihin työn lomassa ja ohessa. Jake on lähtenyt kotoa samoilemaan pitkin Yhdysvaltoja ennen kuin hermostoa rappeuttava sairaus piakkoin vie toimintakyvyn ja lopulta hengen; Chrisillä on toiveita tulevaisuudelle, vaikka lapsuus ja nuoruus yksinhuoltajaäidin huumeiden käytön varjossa onkin nitistänyt ruusuisimmat unelmat.

Clarkston. Kuva: Marc Brenner.

Clarkstonin juoni ei ole erityisen tapahtumarikas: henkilöiden elämät sivuavat toisiaan ehkä muutaman päivän aikana, mikä avaa tarinan ikkunat paitsi menneisyyteen myös tulevaisuuteen, sen mahdollisuuksiin ja mahdottomuuteen. Niukka skenografia korostaa tätä: pääosin myymälän kolhot tilat tai sen parkkipaikka räikeine valoineen ja duunivaatteineen. Toiminnan sijaan näytelmän perustana ovat keskustelut – tunteet, toiveet, pelot – niin julkilausutut kuin vielä sanomattomat.

Lähtökohdista huolimatta Hunterin teksti ja Jack Serion ohjaus eivät kerjää hahmoille sääliä; onnettomien ja synkkienkin olosuhteiden uhreina molemmat ajautuvat peruuttamattomiin käännekohtiin, joissa saavat toisistaan tukea ja löytävät itsestään vahvuuden ja toimijuuden. Tässä myötäeläminen tekee rankoista aiheista huolimatta katsojakokemuksesta toiveikkaan ja katarttisenkin. Hienovarainen tilannekomiikka siellä täällä paitsi keventää myös lähentää.

Clarkston. Kuvassa Joe Locke ja Ruaridh Mollica. Kuva: Marc Brenner.

Lavalla korostuu näyttelijäntyö, Christin ja Jaken välinen yhteys ja tunteiden dynamiikka, joka kehittyy oman repaleisen sydämen suojelusta vähittäin avoimuudeksi toiselle. Edes lyhyt ja kiusallinen harharetki seksin heitteikköön ei estä henkisen suhteen kehittymistä. Mollica ja Locke loistavat tulkinnoissaan, jotka ovat enimmäkseen vähäeleisiä mutta paljon puhuvia herkänpehmeässä maskuliinisuudessaan. Myös Chrisin narkomaaniäiti Trishaa esittävän Sophie Melvillen emotionaalinen ilmaisurekisteri on vakuuttava.

Clarkstonissa on tarjolla valtavia teemoja kuten kolonialismi, luokkaerot, läheisriippuvuus sekä huumeiden käyttö ja sen vaikutukset ihmissuhteisiin. Itse jäin pohtimaan ehkä eniten sitä, pitäisikö elämänsä elää niin, että siitä jää maailmaan jokin merkki (engl. legacy), jonka vielä tulevatkin sukupolvet muistavat. Vai riittääkö, että elämä ja teot ovat hyvällä tavalla merkityksellisiä toisille ihmisille, läheisille ja ehkä samalla itsellekin.

Clarkston. Kuvassa Ruaridh Mollica ja Joe Locke. Kuva: Marc Brenner.

Näytelmässä Chris ja Jake tapaavat hetkessä, jossa toisella on onneton menneisyys mutta toiveikas tulevaisuus ja toisella taas hyvä menneisyys mutta synkkä tulevaisuus. He löytävät turvaa toisistaan, ihan vain olemalla ihmisenä ihmiselle. Menneisyydestä ja tulevaisuudesta huolimatta, siinä hetkessä. Muuta ei ole. Ja se riittää.

(Koettu: 20.9.2025, Trafalgar Theatre, Lontoo)