Tapiola-sinfoniettan ohjelmistossa pisti silmään Sotilaan tarina kahdesta syystä: se on klassinen musiikkiteos, joka jo alun perin on tarkoitettu paitsi soitettavaksi myös luettavaksi, näyteltäväksi ja tanssittavaksi – lisäksi esiintyjät olivat erityisen kiinnostavia, joten odotukset olivat korkealla.

Igor Stravinskyn säveltämä teos julkaistiin vuonna 1918, hänen uran venäläisenä pidetyn jakson opulla, hänen jo lähdettyään Venäjältä. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa, kun teatterielämä alkoi vasta elpyä, se oli kevyt kuljettaa mukana: noin tunnin kestoinen, kolme näyttelijää, yksi tai useampi tanssija ja seitsemän soittajan orkesteri.

Libreton teokseen kirjoitti Charles Ferdinand Ramuzin venäläisten kansantarujen pohjalta. Siinä Joseph, nimeämättömän maan tai tahon sotilas, on menossa kotiaan kohden parin viikon lomalle ja törmää matkalla kulkijaan, joka haluaa ostaa hänen viulunsa. Ostaja pyytää Josephia mukaansa opettamaan soittoa, vain kolmeksi päiväksi ylellisin mukavuuksin. Ostaja on itse asiassa piru, jonka hoteissa kolme päivää onkin ulkomaailmassa vuosikausia. Niinpä Josephin palatessa kotiin häntä pidetään aaveena, ja tyttöystävälläkin on jo mies ja lapsia. Vaan väliäkö tuolla, kun viulusta maksuksi saatu kirja tulevaisuuden tapahtumista auttaa Josephia saavuttamaan rikkauksia. Viulun ja soittotaidon hän voittaa pirulta takaisin korttipelissä ja juottaa hänet humalaan. Hän parantaa kuninkaan sairaan tyttären ja saa tämän vaimokseen. Yritys yhdistää uusi ja vanha elämä karahtaa karille, kun hän prinsessansa kera  äitinsä luo lähtiessään ylittää pirun asettaman rajan – niinpä piru hänet saman tien perii.

Sotilaan tarina. Kuvassa Leo Ikhilor ja Aleksi Holkko. Kuva: Tuomas Tenkanen.

Linda Wallgrenin ohjauksessa näyttämöllä on soittajien lisäksi kolme erinomaista näyttelijää: kertojana Katja Küttner, piruna Aleksi Holkko ja sotilaana Leo Ikhilor, joka tulkitsee sujuvasti myös prinsessan hahmon, jonka yleensä tehnee erillinen tanssija. Küttner on pukeutunut väinämöishahmoksi tuohivirsuineen, muhkeine partoineen ja juomapullon virkaa toimittavine kossupulloineen. Pöllillä istuen hän lukee kertojan osuudet paperiplarista, mutta tekee sen perin eloisasti ja ilmeikkäästi. Holkko tulkitsee pirua kaikissa sen ilmenemismuodoissaan vakuuttavasti ja antaumuksellisesti; fyysiset kyvyt pääsevät oikeuksiinsa mm. loppupuolen tanssittamiskohtauksessa, jossa piru päätyy möyrimään orkesterikorokkeen alle.

Sotilaan tarina. Kuvassa Leo Ikhilor. Kuva: Tuomas Tenkanen.

Fyysisessä ilmaisussa loistaa etenkin nimiroolin Ikhilor, joka käyttää herkkävireistä instrumenttiaan – silmiä, kasvoja, ylipäätään gestiikkaa ja koko vartaloa – erinomaisen tarkasti ja taitavasti. Läsnäolo on vangitsevaa, mikä on vaikuttava saavutus isolla lavalla. Myös liike on kaunista, paitsi prinsessatanssi myös mm. viulun (no, pinkin viisikielisen kanteleen) soittaminen istuen.

Alkuperäisen teoksen allegorisuus on toki aikansa tilanteen eli maailmansodan kontekstissa helppo lukita sodan teemoihin, mutta faustisena tarinana ahneudesta ja kyltymättömyydestä se on yleismaailmallinen: jos sielunsa myy paholaiselle, tämä aina voittaa. ”Minulla on kaikki eikä mitään – mikään ei kosketa”, sanoo Joseph. ”Ahneella on paskanen loppu” ja ”ahneus viisaanki villitsee” tietävät suomalaisiset sananlaskutkin. Teksteistä kun tuli puhe, on mainittava myös Olli-Matti Ronimuksen suomennos, joka tuntuu verevältä ja kohtalaisen tuoreelta, loppusointuineen kaikkineen, vaikka on vuodelta 1967, kuten minäkin – jotkut näemmä säilyvät paremmin kuin toiset.

Sotilaan tarina. Kuvassa Leo Ikhilor ja Katja Küttner. Kuva: Tuomas Tenkanen.

Linda Wallgrenin ohjaus ei kuitenkaan malta jättää tulkintaa katsojan mahdollisen älyn varaan vaan yhdessä Joonas Tikkasen skenografian kanssa jyrää omalla ideologisella (ja idealistisella) luennallaan: sotilas on Suomi (jos ei tyhmempi muuten hoksaa, niin koko näyttämön peittävä siniristilippua mukaileva lavaste ja väinämöishahmoinen kertoja antavat hienovaraisia vihjeitä). Kotiseutu, johon palataan, on Helsinki. Tulevaisuudesta vinkkejä antava kirja on nyt nimeltään ”Business opas”. Projisoinneissa nähdään toisaalta lyhyitä vilauksia vanhoista Suomi-filmeistä (mukana mm. Edvin Laineen Tuntematon sotilas (1955)), maaseutuidyllistä (kalakukon leipomista!) ja kontrastina toistuu (paino todellakin sanalla toistuu) jenkkikuvasto ja NATO.

Sotilaan tarina. Kuva: Tuomas Tenkanen.

Taiteilijoilla on ilman muuta oikeus – ehkä jopa velvollisuuskin – ottaa kantaa ja sanoa asioita omilla instrumenteillaan, silloinkin – ja ehkä juuri silloin – kun näkemykset poikkeavat valtavirrasta. Se voi palvella ainakin kahta pyrkimystä: yleisöä voi houkutella ajattelemaan ja kenties vaikuttaa mielipiteisiin; toisaalta itselle voi saada tyydytystä: tulipahan sanottua! Tässä arvelen efektin jääneen jälkimmäiseen. Mielipiteenmuokkaus vaatisi ihmisen omakohtaista ajattelua, jota kovin harvoin saa aikaan valmiiksi pureskeltujen ajatusten tuputtamisella, vaikka sen tekisi näinkin tarmokkaasti.

Muutoin toteutus on perin erinomainen: Tapiola-sinfoniettan septetti soittaa Stravinskyn monitahoisen teoksen mainiosti, Katja Küttnerin tarinointia kuuntelee mielikseen, Aleksi Holkon lipevä piru on mainio, ja illan tähteä Leo Ikhiloria tulikin jo edellä suitsutettua. Kiitosta pitää antaa myös Tapiola-sinfoniettalle onnistuneesta genrejen yhdistelystä (vaikka osa vakiokävijöistä sitä saattaa ehkä vierastaa). Teatterin ja varsinkin tanssin yhdistäminen konserttimusiikkiin tekee kaikille siihen osallistuville taidelajeille hyvää ja kokonaisuus, kuten nytkin, on paljon enemmän kuin osiensa summa.

(Koettu: 13.11.2025, Tapiola-sinfonietta, Espoon kulttuurikeskuksen Tapiola-sali)