Tony Kushnerin näytelmä Angels in America on noin seitsemän tunnin mittainen. Se koostuu kahdesta osasta, jotka kantaesitettiin puolentoista vuoden välein: Millennium Approaches 1991 ja Perestroika 1992. Osia esitetään erikseen mutta yhdessä – viimeisin lähin referenssi taitaa löytyä Lontoon National Theatresta vuodelta 2017, jolloin itse näin sen elokuvateatterilevityksenä. En nähnyt vuoden 1994 Kansallisteatterin produktiota, ainoa näkemäni täyspitkä suomalainen produktio on Johanna Freundlichin ohjaus (2010), jonka näin Tampereen teatterikesässä 2011. Joskus sitä ennen olin nähnyt myös palkitun TV-sarjan (2003), sekin Kushnerin käsikirjoittama, mutta edustaa toki eri taiteenlajia.

Linda Wallgrenin Kansallisteatteriin ohjaaman uuden lyhennetyn produktion näin muutamaa päivää ensi-illan jälkeen lokakuussa 2024 ja sittemmin vielä pari kertaa, viimeksi joulukuun alussa 2025. Se on siis pyörinyt suosittuna jo toista vuotta. Ilmeisesti viimeinen esitys on juuri ennen vuodenvaihdetta, samoina päivinä kuin tämä teksti (kenties) löytää tiensä verkkoon. Tämä on ensimmäinen tekstini aiheesta, niinpä tulee haahuiltua vähän Kushnerin tekstin ja Kansallisteatterin uuden produktion välillä. Kuten kohteistaan, tekstistäkin tuli vähän pitkä, vaikka pontevasti yritin tiivistää (oikeasti!) – sori siitä.

Angels in America sijoittuu pääosin New Yorkiin, muutaman kuukauden ajanjaksoon vuodenvaihteessa 1985/1986, oman lukioaikani lopulle ja AIDS-epidemian pahimpiin vuosiin; epilogi tapahtuu vuoden 1990 alussa. Tarinan keskeisenä hahmona on Prior Walter, nuori mies, jolla on AIDS: jo heti alussa nähdään Kaposin sarkooman leesioita, ja tauti etenee tappavaa kulkuaan. Hän  saa näkyjä: unia, sairauden aiheuttamia hallusinaatioita tai ehkä uskonnollisia ilmestyksiä? Makuuhuoneen katon läpi rysähtävä Enkeli ilmoittaa Priorin olevan profeetta ja antaa pyhän tekstin: Book of the Anti-Migratory Epistle. Sen mukaan ihmiskunnan pitää pysähtyä, lopettaa eteneminen, liikkuminen, kehittyminen. Enkelit ovat kaikkivoipaisia byrokraatteja vailla luovuutta, niinpä tylsistynyt Jumala oli luonut muutoksen kykenevän ihmisen. Lopulta Jumalakin oli liittynyt muutokseen, ottanut hatkat ja jättänyt enkelit puutteeseen. Nyt ihmisten tulisi lopettaa edistys ja muutos, jotta Jumala saataisiin houkuteltua takaisin – ja tässä Suuressa Työssä profeetan rooli on siis suotu Priorille. Hän kuitenkin kieltäytyy kunniasta ja haluaa vain jatkaa elämäänsä.

Angels in America. Kuvassa alhaalla Aleksi Holkko ja Leo Ikhilor, ylhäällä Inke Koskinen. Kuva: Mitro Härkönen.

Näytelmän muiden hahmojen tarinat kiertyvät pääjuonen tiimoille. Näyttelijöitä on kahdeksan, joista kullakin on ensisijainen rooli; lisäksi nimettyjä sivurooleja on toista kymmentä – Kushnerin ohjeen mukaan kutakin esittää aina tietty pääroolin näyttelijä sukupuolia sekoitellen. Seuraavassa hiukan enemmän jorinaa keskeisistä hahmoista ja niiden tulkinnoista Kansallisteatterin produktiossa sekä tarinan sivujuonteista.

Prior Walteria seurataan siis pääjuonessa. Kolmekymppinen Prior on Enkelin sanoin ”heikko ruumiiltaan vaan ei tahdoltaan”. Tappavaksi tiedetty sairaus ei vähennä älyn nopeutta, huumorin kuivuutta, kielen terävyyttä eikä sitkeyttä ja rohkeutta elää. Aleksi Holkko tekee roolin valtavan erinomaisesti, emotionaalisesti herkästä hauraudesta ja haavoittuneisuudesta aina voimakkaan sitkeisiin, kiivaisiin ja kauhunsekaisiinkiin tilanteisiin, kuten painiin Enkelin kanssa. Priorin nopearytminen ja terävä sanailu sopii Hulkon suuhun kuin valettu. Hänen hahmoon tuomansa stereotypioita kaihtava postmoderni maskuliinisuus toimii täydellisesti.

Angels in America. Kuvassa Markku Haussila ja Aleksi Holkko. Kuva: Mitro Härkönen.

Louis Ironson, Priorin mies 4,5 vuoden ajan, on ristiriitainen hahmo, samalla  vastenmielinen ja sympaattinen. Hän ei kestä Priorin sairautta ja kuoleman uhkaa vaan jättää tämän, mutta tajuaa toimivansa väärin ja kokee painavaa syyllisyyttä. Hän kysyy rabiltakin, mitä pyhissä kirjoituksissa sanotaan henkilöstä, joka hylkää rakkaansa hetkellä, jolloin tämä tarvitsisi häntä eniten. Rabbi toteaa katolilaisten uskovan anteeksiantoon ja juutalaisten syyllisyyteen. Louisilla on pitkiä ja vaikeita monologeja, jotka Markku Haussila vetää vangitsevan suvereenisti – ei monotonisesti eikä teennäisen ilmeikkäästi vaan luontevasti kuin mutkikkaan mielen sisäistä ääntä. Haussilan fyysinen ilmaisurekisteri on myös laaja, syyllisyydentunnosta flirttailuun ja pikaiseen anonyymiin puistopanoon. Hän onnistuu tekemään tästä etuoikeutetusta paskiaisesta paljon lämpimämmän ja sympaattisemman kuin Kushnerin alkuperäinen ja muut näkemäni Louikset.

Angels in America. Kuvassa Leo Ikhilor ja Timo Tuominen. Kuva: Mitro Härkönen.

Belize on Priorin paras ystävä, oikealta nimeltään Norman Arriaga, mutta drag-nimi on jäänyt ystävien kesken käyttöön. Pinnalta vähän kyynistynyt mutta yksi näytelmän harvoista aidosti hyvistä ihmisistä. Hän on sairaanhoitajana välillä niin Priorin kuin Roy Cohninkin vuoteen äärellä. Leo Ikhilor loistaa roolissa: repliikit ovat enimmäkseen lyhyitä mutta teräviä ja iskeviä, ja Ikhilorin ajoitus on napakka. Myös fyysinen ilmaisu on loistavaa, kuten kohtauksessa, jossa Belize kuuntelee Louisin demokratiamonologia ja vain vaivoin hillitsee turhautumistaan kaulasuoni sykkien (joo, istuin eturivissä). Herra Vale Ikhilorin sivuroolina on mainion pirskahteleva hahmo ylipirteän mangustin oloisena paikalle pompsahtelijana.

Joe Pitt on juristi, Roy Cohnin suojatti, vetoomustuomioistuimen tuomarin avustaja, mormoni ja reaganilainen republikaani. Hän on naimisissa ja yrittää parhaansa mukaan toimia niin kuin muut odottavat ja onkin näin lähes onnistunut nitistämään homoutensa. Kaapin liitokset kuitenkin natisevat, ja hän päätyy sänkyyn Louisin kanssa, hylkää vaimonsa Harperin, mutta tulee pian Louisin hylkäämäksi. Otto Rokan monitahoinen tulkinta on perin uskottava ja vakuuttava Joen ristiriitaisesta suhteesta Harperiin sekä itseinhosta ja sisäistetystä syrjinnästä aina ensisuudelmaan, paljaaseen haluun ja ihastumiseen.

Roy Cohn, asianajajahahmo, jolle laki on enemmänkin vallan kuin oikeuden väline, perustuu tosielämän henkilöön, joka oli myös Trumpin taustapiruja. Hän kuiskii vallanpitäjien korviin ja vetelee näiden naruista. Pussissa ei ole kovin puhtaita jauhoja, niinpä hän haluaa saada Joen kätyrikseen oikeusministeriöön torjumaan yrityksiä erottaa hänet juristiliitosta. Hän sairastuu ja kuolee AIDSiin. Tai siis maksasyöpään, eihän hän mitään homotautia sairasta, kun on ”heteroseksuaali, joka tykkää naida jätkiä”. Timo Tuomisen Cohn on häikäilemättömän röyhkeänä ja itseriittoisena erinomainen arkkipahis, jonka tumma huumori iskee mainiolla ajoituksella.

Angels in America. Kuvassa Aksa Korttila ja Leo Ikhilor. Kuva: Mitro Härkönen.

Harper Pitt on Joen vaimo murtuvien kulissien avioliitossa. Mormoni ja moniahdistunut kotirouva on koukussa Valiumiin (ehkä suomalaisyleisölle Diapam eli ”pami” olisi ollut tutumpi). Harperilla on hallusinaatioita, joiden sekoittuessa Priorin unien kanssa hän saa tietää miehensä homoudesta. Aksa Korttila tekee mainiosti bentsoilla vaimennetun ahdistuksen ja turhautumisen avioliitossa ja irrottelee hersyvästi hallusinaatioissa varsinkin matkatoimistovirkailija Valeen kanssa. Harperin vastapainona Korttilalla on sivuroolina Cohnin kätyri Martin Heller, jonka hän tekee hahmoon sopien karikatyyrisen maskuliinisesti.

Joen äiti Hannah Pitt elää Salt Lake Cityssä miesvainaansa leskeneläkkeellä. Joen tunnustettua homoutensa puhelimessa äiti myy asuntonsa ja muuttaa pojan perässä New Yorkiin. Siellä hän törmää Prioriin ja tuo tälle lohtua sairaudessa sekä hengellistä tukea Enkeli-hommissa. Kristiina Halttu on erinomainen vähäsanaisen ja suoraluontoisen Hannahin roolissa, joka ihmisenä kehittyy ahtaasta samanmielisten pienestä piiristä suurkaupunkiin ja AIDSia sairastavan homon tueksi ja turvaksi. Belizen ohella Hannah on näytelmän ainoita ”hyviä” ihmisiä. Halttu tekee ohuemmat sivuhahmonsa herkullisen terävästi, varsinkin Royn kuolemaa ja potkuja juristiliitosta hihitellen odottelevan Ethel Rosenbergin haamun.

Enkeli, nelinäisyys, on maanosien neuvostossa Amerikkaa hallitseva hahmo ja sanansaattaja profeetalle. Hän tulee rysähtäen katosta Priorin makuuhuoneeseen. Inke Koskinen tulkitsee – paljolti valjaissa roikkuen – tämän mahtipontisen ja pelottavankin mutta ajoittain vähän eksyneen ja hämmentyneen toismaailmallisen hahmon napakasti, kiivaasti ja sopivan uhkaavasti.

Kansallisteatterin lyhennetyn version kesto on vain neljä tuntia ja sen yksi väliaika sijoittuu näytelmän kahden osan väliin. Juho Gröndahlin uusi suomennos on perin ansiokas: Kushnerin teksti on erittäin runsasta ja yksityiskohdiltaan rikasta; se on myös rytmisesti vaihtelevaa soljuvan virtaavasta napakan iskevään. Gröndahlin suomennos tuntuu säilyttävän Kushnerin kielen piirteet erinomaisesti, mainioina esimerkkeinä Louisin monologit sekä sähäkkä erokohtaus, jossa Prior ja Louis ja toisaalta Joe ja Harper sanailevat terävästi limittäin.

Angels in America. Kuvassa takana Aksa Korttila ja Otto Rokka; edessä Markku Haussila ja Aleksi Holkko. Kuva: Mitro Härkönen.

Linda Wallgren vastaa ohjauksen lisäksi tekstin sovituksesta eli myös saksimisesta. Kesto on pudonnut noin puoleen mutta mitään oleellista ei tunnu jääneen pois; itselleni tuli mieleen vain pari kohtausta, jotka taisivat puuttua: Hannahin asunnon myynti ja Perestroikan pitkä alkumonologi. Enimmäkseen lyhentäminen näyttää tapahtuneen höyläämällä sieltä täältä,  useinkin yksityiskohtia, jotka liittyvät tuonaikaisiin Yhdysvaltain sisäisiin asioihin. Ohjauksessa Wallgren tuntuu luottavan Kushnerin tekstin toimivuuteen eikä pyri ohjailemaan katsojan tulkintoja liikaa. En tiedä, missä määrin on ohjauksen vai näyttelijäntyön ansiota, mutta keskeiset hahmot ovat kiitettävän luontevia ja tunnistettavia, vailla teennäisyyttä tai stereotyyppisiä kärjistyksiä – ja siten hyvin samaistuttavia tai vähintäänkin ymmärrettäviä.

Tarja Simosen lavastus ja puvut tukevat tarinaa mainiosti. Liekö hänen vai naamioinnista vastanneen Saara Huuhtasen oivallus esittää leesiot punaisina rasteina iholla, mikä säilyttää niiden karmeuden ilman (jonkun kokemaa) epämiellyttävyyttä. Merkittävä osa äänimaailmaa syntyy lavalla lähes jatkuvasti olevan Stina Koistisen tekemänä – mainio ratkaisu, joka osaltaan tukee jatkuvuutta. Koreografiksi ja ”näyttämöruumiillisesta ajattelusta” vastaavaksi kirjatun Suvi Kemppaisen kädenjälki on ilmeisesti paljon kattavampi kuin vain jokuset tanssikoreografiat ja hyvinkin luontevat seksikohtaukset – näyttelijöissä on erityisen kyvykkäitä fyysisen teatterin osaajia, mikä näkyy hahmojen tulkinnoissa.

Angels in America. Kuvassa Otto Rokka ja Leo Ikhilor, selin Markku Haussila. Kuva: Mitro Härkönen.

Kun ensimmäisessä näkemistäni esityksistä palasin väliajalta paikalleni, vieressäni istunut vanhempi rouvashenkilö valisti kasvonsa puoleeni ja loihe kysymään, vieläkö tällaista tarvitsee esittää, kun eikös niillä homoilla mene nykyisin jo ihan hyvin. Kakistelin typertyneenä, ja sitten esitys jo jatkuikin, joten jäi vastaamatta. Kushnerin näytelmän alkuperäinen alaotsikko on toki ”A Gay Fantasia on National Themes”, mutta pidän sitä satiirisena tulkintaohjeena: vaikka päähenkilöt ovat enimmäkseen homoja ja tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Yhdysvaltoihin, ovat sen teemat yleisempiä. Kuten klassikoissa tyypillisesti, niistä voi kukin poimia itseään kullakin hetkellä puhuttelevia.

Päällimmäisenä on tietysti tarjolla sairaus, joka tappaa yksiä enemmän kuin toisia, ja siihen liittyvä syyllistäminen, toiseuttaminen ja eriarvoisuus varsinkin, kun kyse on valmiiksi syrjitystä vähemmistöstä – onko kuolemilla edes väliä, jos ne eivät liippaa kovin liki itseä? Muita teemoja ovat mm. epämukavien asioiden kieltäminen/torjuminen, niin yksilön kuin yhteiskunnan tasolla; kärsimys ihmisen osana vs. jumalat ja muu metafyysiikka (ml. kristillisen eskatologian maailmanloppu ja tuhatvuotinen valtakunta (millennium)); oikeudenmukaisuuden suhde valtaan ja sen väärinkäyttöön; pahuus, hyvyys ja niiden suhteellisuus; rakkaus vs. hylkääminen; syyllisyys vs. anteeksianto; muutos vs. pysähtyneisyys vs. taantumus; muuttoliike ja juurettomuus; ja vielä ilmastoahdistus.

Näytelmän nimi lienee lainaus Louisin demokratia-monologista: ”there are no gods here, no ghosts and spirits, there are no angels in America, no spiritual past…” – kaikki on vain poliittista peliä. Näytelmän henkilögalleriassa ei myöskään ole kovin paljon ”enkeleitä”, hyviä epäitsekkäitä ihmisiä, mutta muutama sentään. Prior puolustaa ihmiskuntaa enkeleitä vastaan. Hannah sivuuttaa uskontonsa ennakkoluulot ja antaa apua ja lohtua Priorille. Belize on hyvä niillekin, jotka eivät sitä ansaitse. Ei liene yllätys, että nämä ja vain nämä hahmot ovat päätyneet mukaan epilogiin – lisänä vielä Louis, joka lienee lunastanut paikkansa sillä, että kokee syvää syyllisyyttä pahoista teoistaan.

Epäoikeudenmukaisuuden, raadollisuuden, kuoleman ja sen uhan kuvaamisesta huolimatta Angels in America on hyvin toiveikas näytelmä, nykyajan liberaalidemokraattisin vihervassarisilmälasein katsottuna ehkä jopa naiivin toiveikas. Sen eetos kiteytyy Priorin lyhyen päätösmonologin lauseeseen: ”Maailma pyörii vain eteenpäin.” Näytelmän syntyaikoina AIDS kylvi kuolemaa pahimmillaan, mutta toiveikkuudelle oli perusteita: Kylmän sodan jälkeen jopa Neuvostoliitossa elettiin perestroikan ja glasnostin aikakautta, vaikkakin sen viimeisiä hetkiä. AIDSiin oli kehitteillä hidastavia lääkkeitä, ja kehitys on jatkunut: se ei enää ole kuolemantuomio ainakaan länsimaissa. Yksi Harperin ahdistuksista, otsonikerroksen reikä, on jotakuinkin korjaantunut. Toisaalta Venäjällä on viimeiset 25 vuotta eletty taas itsevaltaista hirmuhallintoa ja näytelmässä kauhisteltu Reagan on osoittautunut lähes tolkun mieheksi verrattuna Trumpiin, joka ajaa ihmisoikeuksia alas ja tämä tauti leviää paikoin jo Euroopassakin, jopa magna cartan UK:ssa. Ilmastoahdistuksessa otsonin on korvannut ilmaston kuumeneminen. Uusfasismi nostaa rumaa päätään.

Jos hoksottimeni olisivat nopeammat, olisin mm. kaiken edellä sanotun voinut selittää tädille, joka väliajan loppuessa pohti teoksen relevanssia nykyajassa.

Mutta jos kaikesta huolimatta yrittäisi ylläpitää näytelmän toiveikkuutta, voisi ehkä Louisin uushegeliläisen dialektiikan hengessä ajatella, että nyt on tällainen vaihe ja pian tästä taas noustaan, kun yhdessä tehdään.

Näytelmä päättyy Priorin siunaukseen katsojille, Kushnerin alkuperäisin sanoin: ”You are fabulous creatures, each and every one. And I bless you: More Life. The Great Work Begins.”

Suuri työ jatkuu.

(Koettu: 14.10.2024, 2.10.2025 ja 3.12.2025, Suomen kansallisteatteri)