Pajtim Statovcin esikoisteos Kissani Jugoslavia julkaistiin 2014, ja se sai samana vuonna Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Kosovossa 1990 syntynyt ja Suomeen kuusivuotiaana muuttanut Statovci on kirjoittanut palkittuja romaaneja, jotka sijoittuvat hänen synnyinseuduilleen entisen Jugoslavian alueelle.

Kirja seuraa kahden minähahmon, äidin ja pojan, vaiheita eri aikajanoilla: äitiä noin kolmenkymmnen vuoden ajalta melko kronologisesti ja tämän nuorinta poikaa pääosin ”nykyajassa” joidenkin takaumien kera.

Keväällä 1980 Emine, 15-vuotias albaanimaalaisityttö, törmää vuoristossa komeaan Bajramiin, josta tulee hänen miehensä avioliitossa, joka on isien järjestämä; rakastamaan kyllä oppii. Naisen tehtävä on palvella miestään – ja Bajramin suku on kotoisin vielä erityisen vahoilliselta alueelta, joka on tunnettu väkivaltaisista miehistä ja onnettomista naisista. Perinteinen pitkä hääjuhla päättyy äkisti tietoon Jugoslavian hallitsijan Titon kuolemasta. Bajram osoittautuu väkivaltaiseksi. Emine saa viisi lasta ja on täydellinen vaimo. Jugoslavian hajottua albaanien vainoaminen Kosovossa johtaa kesällä 1993 perheen muuttoon kauas – palata voisi, kun tilanne paranee. Pakolaisasema Suomessa ei ole häävi. Nuorin poika Bekim kärsii painajaisista. Lapset alkavat pelätä isää. Kosovon sodan (1998-1999) jälkeen sympatiat pakolaisia kohtaan heikkenevä ja eristyneisyys, kiertolaisuus ja häpeä kotimaasta leimaavat arkea. Lapset kasvavat ja lähtevät kotoa; lopulta myös Emine jättää Bajramin, joka muuttaa takaisin Pristinaan, jossa kuolee. Emine rakentaa uuden elämä Suomessa.

Bekim tapaa miehen chatissa ja kutsuu tämän kotiinsa pikapanoille. Vaikka painajaiset käärmeistä vaivaisvat lapsena, hän hankkii lemmikikseen kuningasboan, johon kehittyy hyvä ja molemmin puolin suojeleva suhde. Takaumissa nähdään poissaoloeva isä, joka painostaa ammattikouluun, mutta Bekim menee salaa yliopistoon opiskelemaan filosofiaa. Hän paljastaa petoksen vasta muuttaessaan pois kotoa, jolloin isä lyö, eivätkä he sen jälkeen enää tapaa. Baarissa hän törmää viehättävään mutta vittuilevaan kissaan, joka muuttaa Bekimin luo. Pian kissa tylsistyy ja haluaa eron, mutta jää asumaan. Bekim vaihtaa taideyliopistoon, jonne kissakin haki muttei päässyt. Riita, jossa käärme suojelee Bekimiä, johtaa lopulliseen eroon. Reissu Pristinaan sisältää lyhyen kohtaamisen paikallisen miehen kanssa sekä toisen kissan ja käärmeen. Paluumatkalla Bekim tutustuu Samiin, komeaan vanhempaan mieheen. Bekim kamppailee käärmeen kanssa, joka saa surmansa. Elämä löytää onnellisemman uoman Samin kanssa.

Kissani Jugoslavia. Kuvassa etualalla Miia Selin ja takana Saska Pulkkinen. Valokuva: Kari Sunnari.

Eva Buchwaldin dramatisointi ja Samuli Reunasen ohjaus noudattavat samankaltaista rakennetta kuin romaani: eri kohtausten välillä minähenkilö ja aikajana vaihtuvat. Ihan kylmiltään jos olisi esityksen nähnyt, tämä olisi voinut olla hämmentävää, mutta kun kirjan on pariin kertaan lukenut, se tuntuu ihan luontevalta. Järkevän mittaiseen näytelmään mahtuu todella paljon vähemmän asiaa kuin lähes 300-sivuiseen romaaniin, joten Buchwaldilla on väkisinkin ollut sakset ahkerassa käytössä. Enimmäkseen leikkaukset tuntuvat kohdistuneen menneisyyteen eli Eminen runsaan detaljoidusti taustoittaviin jaksoihin; nykyajasta eli pääosin Bekimin tarinasta on leikattu vähemmän (esim. Bekimin ja Samin riitautuminen ja lyhyt ero). Toisaalta oli myös kohtaus äidin ja pojan välillä, jota sellaisenaan romaanissa ei tainnut olla, mutta johon oli sujuvasti tuotu romaanin relevanttia sisältöä. En lakkaa ihastelemasta dramaturgin työtä – onnistuessaan, kuten tässä, tarina säilyy oleellisin osin samana huolimatta välillä väkivaltaiseltakin tuntuvasta lähtötekstin leikkaamisesta ja tiivistämisestä.

Näin lähes 7 vuotta sitten Johanna Freundlichin ohjaaman Kansallisteatterin produktion, jossa siinäkin Buchwald oli dramaturgina. Silloin ei tullut kirjoitettua, eikä esityksestä oikein jäänyt vahvoja muistikuvia, ainakaan siinä määrin, että sitä olisi ollut pakko nähdä toistamiseen niin kuin tätä TTT:n produktiota; toisen reissun Tampereelle tein pelkästään tätä varten. Useampiakin kokemiskertoja esitys olisi hyvin kestänyt. Toki produktioiden vertailu olisi hedelmätöntä, ja olihan pikkuruinen Willensauna jo mittasuhteiltaankin erilainen kuin TTT:n vanha Eino Salmelaisen näyttämö.

Kissani Jugoslavia. Kuvassa Janne Kallioniemi ja Miia Selin. Valokuva: Kari Sunnari.

TTT:n produktiossa ensimmäisenä vaikutuksen tekee lavastus ja ylipäätään skenografia, jonka keskeisenä elementtinä ovat näyttävät projisoinnit. Monin paikoin kyse on lavalla pöydän äärellä livenä jonkun kirjoittamista tai piirtämästä asioista – mistä tulee mieleen romaanin Bajramin lapsien pelottelu Jumalasta, joka istuu kynä kädessä ja kirjoittaa jokaisen tulevaisuutta ja joka voi myös kumillaan pyyhkiä sen pois. Myös puvustuksessa on oivaltavaa luovuutta, kuten äidin vahvan kontrastinen punavalkoinen yläosa ja Bekimin neule, johon on kirjailtu sisuskalut näkyviin.

Kissani Jugoslavia. Kuvassa valossa Miia Selin ja varjossa Saska Pulkkinen. Valokuva: Kari Sunnari.

Vaikuttavimman jäljen jätti kuitenkin neljän näyttelijän työ. Samuli Muje tekee itsekkään kissan vielä ikävämpänä ja vittumaisempana kuin romaanissa, mikä on jo paljon – romaania kissaihmisenä lukiessani koin kissaa kohtaan ajoittaisia (joskin harvinaisia) sympatian hetkiäkin. Janne Kallioniemen käärme vastaa hyvin kokemustani romaanin käärmeestä: ei limainen iljetys vaan hiljaisenakin potentiaalisesti tappavan voimakas ja pelottava, silti Bekimille turvaa antava hahmo. Eminen rooli suurten ja ristiriitaisten tunteiden ja tilanteiden kourissa houkuttanee helposti liioitteluun, kuten ehkä Kansallisteatterissa, mutta Miia Selinin tulkinnassa rooli ja tarina riittävät hienosti  luomaan puhuttelevan hahmon, ilman mitään ylimääräistä; varsinkin pitkät monologit hän saa tuntumaan henkilökohtaisilta ja puhuttelevilta. Kontakti näyttelijöiden kesken ja suhteessa yleisöönkin tuntuu vahvalta ja luontevalta, ja vahvemmin fyysiset kohtauksetkin uskottavilta. Jo keskinäinen kumartaminen alussa virittää hienon tunnelman.

Puhuvan kissan ja käärmeen voi kehystää ns. maagisen realismin puitteisiin tarinan tasolla, mutta ehkä niitä voi myös kevyesti psykologisoida. Kenties ne edustavat Bekimin mielen piirteitä, jotka eivät perus-Bekimissä ilmene ulkoisesti kovin vahvasti: käärme vahvana ja suojautuvana/suojelevana ja kissa paitsi räyhäkkäänä oman tilan ottajana myös Bekimin sisäisinä ristiriitoina mm. seksuaalisuudesta sekä etnisyydestä ja maahanmuuttajuudesta ja siitä, miten nämä vaikuttavat hänenn itsetuntoonsa ja suhteeseensa ympäröivään yhteiskuntaan. Lopuksi kumpaakaan ei enää tarvita; ehkä Bekim onnistuu integroimaan ne itseensä kasvaessaan hyvään suhteeseen Samin kanssa, joka näytetään typistetysti mutta kauniisti.

Kissani Jugoslavia. Kuvassa Saska Pulkkinen, Janne Kallioniemi ja Miia Selin. Valokuva: Kari Sunnari.

Saska Pulkkinen Bekiminä on kerrassaan loistava. Lapsuus kovan ja kylmän isän ja alistuvan äidin perheessä, juurettomuus ja ulkopuolisuus lienevät tehneet Bekimistä toisaalta varsin mukautuvan ja miellyttämishaluisen, jopa maskuliinisesti pehmeän, mutta toisaalta lopulta kuitenkin oman polkunsa kulkijan. Pulkkisen hienosyinen ja monipuolinen tulkinta on nautittavaa ihasteltavaa. Romaania lukiessani Bekimiin muodostui vahva emotionaalinen suhde ja samoin, ehkä vielä voimakkaammin, kehittyy sympaattisen Pulkkisen Bekimiin. Esimerkiksi lopun koskettava monologi vähäeleisen fyysisessä tunteikkuuidessaan sai paljon nähneen setämiehenkin silmäkulman kostumaan.

(Koettu: 29.11. ja 20.12.2025, Tampereen työväen teatteri)