Lilla Teatern toi Suomessa ensi kertaa näyttämölle ranskalaisen Édouard Louisin (s. 1992) tuotantoa: Våldet’s historia perustuu hänen romaaneihinsa En finir avec Eddy Bellegueule (2014, suom. Ei enää Eddy (2019) ja Histoire de la violence (2016, suom. Väkivallan historia (2020)). Molemmat suomennokset ovat Lotta Toivasen.

Våldets historia. Kuvassa Patrik Kumpulainen ja Pia Runnakko. Kuva: Kasper Dalkarl.

Romaanit ovat paljolti omaelämäkerrallisia, teemat yksilötasolta yhteiskunnallisiin kuten köyhyys, luokkaerot, kiusaaminen, väkivalta, homofobia ja muu syrjintä. Ei enää Eddy seuraa työläisperheen pojan lapsuutta pienessä ranskalaiskylässä vuosituhannen vaihteen kieppeillä. Vuonna 1967 syntynyt isä (piti mainita, kun on myös oma syntymävuoteni) on kovanaama ja arvostaa samanlaisia piirteitä Eddyn veljissä ja serkuissa. Sen sijaan Eddy: ”Olin eleitteni orja enkä ollut valinnut kimeää ääntäni. En ollut valinnut kävelytyyliäni, lanteiden keinahtelua joka herätti huomiota, aivan liikaa huomiota, enkä kiljahduksia, joita minusta lähti.” Eddy yrittää olla kuin muut pojat: pelata jalkapalloa, heilastella tyttöjen kanssa, jne. – ”tänään mä oon kovis” (näytelmässä: ”Idag jag är riktig karl”). Mutta eihän se oikein lennä. Romaanin kerronnan tapa ja kieli on suorapuheista, osin jopa inhorealistista. Lopussa Eddy pääsee vihdoin pakoon kasvuympäristöstään eri paikkakunnalla olevaan lukioon ja sen näytelmälinjalle.

Våldets historia. Kuvassa Salomon Z. Patrick, Andreas Kvisgaard ja Patrik Kumpulainen. Kuva: Kasper Dalkarl.

Jälkimmäisessä romaanissa Édouard on jo ottanut reilusti etäisyyttä lapsuuden kotiinsa, niin maantieteellisesti (Pariisissa) kuin henkisesti (”luokkaretki” keskiluokkaan ja yliopisto-opiskelijaksi). Jouluaattona kotimatkalla ystävien luota hän törmää viehättävään mieheen, Redaan, ja kutsuu tämän kotiinsa. Herkkä ja kiihkeä tapaaminen päättyy väkivaltaisesti ryöstöön, raiskaukseen ja hengenvaaraan. Terveys- ja poliisiviranomaisten toiminta osaltaan pahentaa traumaa. Tarina aukeaa palasina Édouardin kuunnellessa oven takana, kun hänen siskonsa kertoo miehelleen, mitä Édouard on aiemmin kertonut hänelle. Teksti on vuoroin Édouardin kuulemaa ja hänen omaa sisäistä ääntään, usein dialogissa keskenään. Siskon osuudet ovat puhekielisempiä ja luonnollisen puheen tavoin sivupoluille harhailevia, Édouardin enemmän kirjoitetun kielen oloisia. Tarina kiertyy auki vähitellen, spiraalimaisesti, kuin muistoja pyöritellen ja aina lisää yksityiskohtia paljastaen. Édouard esiintyy toisaalta sisaren, poliisien, lääkärien ja ystävien kertomuksissa, toisaalta on hänen oma kertomuksensa; kaikkia kertomuksia hän ei edes tunnista – ja missä niistä  hän edes haluaa olla? Myös tässä kerronta ja kieli on paljolti inhorealistista vaikkei ei ihan siinä määrin kuin Eddyn – onhan aikuinen Édouard jo kypsempi ja kultivoituneempi.

Våldets historia. Kuvassa Andreas Kvisgaard. Kuva: Kasper Dalkarl.

Lillanin näytelmään on Rasmus Arikka kirjattu termillä ”dramatisointi”, mikä tässä tarkoittanee  paljolti uuden tekstin kirjoittamista Louisin kahden romaanin pohjalta; käsiohjelman otsikoinnissa hänet aiheellisesti nostetaankin romaanikirjailijan rinnalle. Nähtävästi Arikka on tehnyt työnsä suomeksi ja Kasimir Koski kääntänyt ruotsiksi. Pitää sanoa, että Lillanin hyvin toimiva suomenkielinen puhelin-appi-tekstitys tuli tarpeeseen ensimmäisellä kokemiskerralla, oma ruotsin osaamiseni ei olisi ihan riittänyt; toisella kerralla puhelin jo pysyi taskussa.

Ensimmäinen näytös kattaa pääosin ensimmäisen romaanin ja toinen toisen, toki jotain läikkyy väliajan ylikin. Myös Jakob Höglundin ohjauksessa väliaika on rajapyykki: ensimmäinen näytös tuntuu viitteellisemmältä niin kerronnan kuin etenkin lavastuksen, puvustuksen ja tarpeiston suhteen; oleellisia poimintoja esitellään kuin irrallisina kohtauksina, mikä toimii hyvin rakentamaan toisen näytöksen Édouardin taustaa. Toisessa näytöksessä koen tarinnallisempaa kerrontaa, jonka kanssa linjassa ovat myös lavastus ja puvustus. Näyttelijäkaarti on sama, mutta osat vaihtuneet: lapsi-Eddyä hellyttävästi tulkinnut Patrik Kumpulainen on siirtynyt sivuosaan murahtelevaksi siskon mieheksi, ja aikuista Édouardia tulkitsee ensimmäisen näytöksen kiusaajana ja muissa pikkurooleissa ollut TeaKissa vielä opiskeleva Andreas Kvisgaard. Aluksi oudolta tuntunut vaihdos osoittautuukin oivaltavaksi: Édouard ei halua olla eikä ole enää Eddy (vrt. ensimmäisen romaanin nimi), joten näinkin selvä eronteko on luonteva.

Muissa rooleissa nähdään sekä konkareita että uutukaisia: Lillanin varmoista vakionäyttelijöistä Pia Runnakko tekee ensimmäisessä näytöksessä Eddyn isän ja Joachim Wigelius äidin roolin, molemmat hienoin vedoin romaanin hengen onnistuneesti säilyttäen, mutta karikatyyrisemmin – näytelmän katsojaa käsitellään tässä lempeämmin kuin romaanin lukijaa. Kviskaardin lisäksi lavalla loistaa kaksi muutakin TeaKin opiskelijaa: Maria Lura Skrudland on toisessa näytöksessä Édouardin isosisko Clara, kauhuissaan ja huolestunut, mutta Édouardia tukeva ja huolehtiva. Salomon Z. Patrick on aluksi viettelevän viehättävä ja lopulta väkivaltainen Reda. Molemmat tekevät ensimmäisessä näytöksessä sivurooleja.

Våldets historia. Kuva: Kasper Dalkarl.

Romaaneista huokuu vahva fyysisyys, jonka Höglund tuo mainiosti näyttämölle. Runnakolla ja Wigeliuksella ei ole niinkään fyysisiä kohtaamisia, mutta värikäs kehonkieli tukee tehokkaasti hahmojen mielenmaiseman tulkintaa. Ensimmäisen näytöksen käsikähmäiset Eddyn kiusaamistilanteet, vaikkakin tyyliteltyjä, ovat romaanin hengessä siinä määrin realistisen tuntuisia, että ajoittain tekee pahaa katsoa. Kohtaus, jossa pojat katsovat salaa pornofilmiä ja runkkailevat, on taskulamppukoreografioineen nerokas. Toisen näytöksen fyysisyyttä leimaavat Édouardin ja Redan intensiiviset kohtaamiset; Kviskaardin ja Patrickin herkkää virettä ensikohtaamisessa ei tuntunut häiritsevän edes yleisöstä pärähtänyt puhelimen ääni. Fyysinen hellyys, rakastelu ja lopulta raiskaaminen ovat niinikään autenttisen ja uskottavan oloisia.

Våldets historia. Kuvassa Salomon Z. Patrick ja Andreas Kvisgaard. Kuva: Kasper Dalkarl.

Vaikka kaikki tekevät osuutensa upeasti, on vielä erikseen hämmästeltävä Andreas Kviskaardia. Tämä 32-vuotias norjalainen on valmistunut näyttelijäkandiksi Oslossa ja opiskelee nyt TeaKissa maisteriksi. En ole aiemmin törmännyt, ja hän näyttääkin esiintyneen lähinnä Norjassa. Toivottavasti jatkossakin paljon Suomessa! Édouardin rooli tuntuu valtavan vaativalta: uuden ihmisen eroottisesti latautuneesta kohtaamisesta kuuman seksin kautta (seksuaalisen) väkivallan traumaan sekä heti tuoreeltaan että jonkin ajan päästä – ääripäiden emotionaalinen skaala, jossa Kviskaardin fyysinen tulkinta on vangitseva. Jo toisen näytöksen alku, jossa hän ahdistuneena tärisee sängyn laidalla, luo samaistuttavan kokemuksen. Ja siitä tunteiden vuoristorata vasta alkaa.

Våldets historia. Kuvassa Andreas Kvisgaard. Kuva: Kasper Dalkarl.

Kun noin kahden ja puolen tunnin näytelmään tiivistetään kaksi parisataasivuista romaania, on selvää, että rajusti pitää leikata. Arikan teksti säilyttää kuitenkin kokonaisuutena erittäin hyvin Louisin romaanien tarinan ja varsinkin emotionaalisen vireen ja tunnelman. Toki en kokenut Louisin kirjoissa mitään turhaa, joten sakset jättävät jälkensä, omasta mielestäni etenkin toiseen näytökseen, näytelmän nimiromaanin osuuteen. Romaanissa Édouardilla on tukea antava ystäväpiiri, joka on näytelmässä leikattu pois, mikä jossain määrin muuttaa kuvaa hänestä. Eniten jäin kuitenkin kaipaamaan romaanin runsasta taustoitusta, joka tekee väkivallan ymmärrettävämmäksi vaikkei yhtään hyväksyttävämmäksi. Nyt koin Redan väkivallan tulevan vähän puskista ja attribuoituvan hänen henkilökohtaisiin piirteisiinsä, jolloin yhteiskunnallinen konteksti – kuten luokka- ja sosioekonomiset erot sekä ylisukupolvinen väkivallan kulttuuri – on helppo katsojana sivuuttaa, osin siis juuri se väkivallan ”historia”.

En usko tähtiin tai muihin numeraaleihin taiteen arvioinnissa, mutta jos uskoisin, Lillanin Våldets historialle tulisi maksimit. Arikan teksti, Höglundin ohjaus, Sven Haraldsonin skenografia  – muiden ammattilaisten osuuksista puhumattakaan – ja näyttelijäntyö luovat yhdessä kokemuksen, joka vaikuttaa ja koskettaa – jopa, jos mahdoillista, alkuperäistekstejä syvemmin.

(Koettu: 21.1.2025 ja 17.1.2025, Lilla teatern, Helsinki)