Tallinnaan vei tällä kertaa paitsi Kabaree (On maailm ju Kabaree)  myös etenkin kahden tanssiteoksen ilta Forsythe & Looris. In the Middle, Somewhat Elevated (1987) on William Forsythen (s. 1949) tunnetuimpia teoksia (tai varsinaisesti osa laajempaa koko illan teosta). Illan toinen teos, 30.75, puolestaan on Rahvusballettin taiteellisen johtajan Linnar Loorisin (s. 1981) uusi teos, joka kantaesitettiin vain pari kuukautta sitten.

In the Middle, Somewhat Elevated

Lähes 40 vuotta vanha In the Middle, Somewhat Elevated oli Rudolf Nurejevin William Forsytheltä tilaama teos johtamalleen Pariisin oopperan baletille. Näin sen ensimmäisen kerran Suomen kansallisbaletissa yli 10 vuotta sitten, jolloin en vielä kirjoitellut näitä tekstejä enkä tehnyt muistiinpanojakaan, joten siitä ei ole muuta kuin hämärän positiivinen mielikuva; sittemmin joitain osia olen nähnyt myös joissain gaaloissa. Teoksen liikekielessä on vahva klassinen maku, mutta lienee enemmänkin neoklassinen, ja toisaalta siinä tuntuu ihan nykytanssillistakin virettä.

Thom Willemsin musiikki tai äänimaailma kuulostaa teolliselta melulta jyskeineen ja paukkeineen, mikä sopii hyvin paljolti sähäkkään ja välillä räjähtävän nopeaan liikkeeseen. Kokovartalotrikoiden ansiosta liikkeen yksityiskohdat pääsevät hyvin esille, mikä on mainiota, koska Forsythe liikuttaa koko vartaloa, sen jokaista osaa, tarkasti ja täsmällisesti. Myös aistikkaat käsien liikkeet ovat mukana, kuten Forsythen teoksissa usein. Liike on vangitsevaa ja katsojan otteessaan lujasti pitävää.

In the Middle, Somewhat Elevated. Kuva: Rünno Lahesoo.

Teos vaatii tarkkuuden ja tekniikan lisäksi myös kestävyyttä, ja näitä tuntuu riittävän tanssijoilla (Luca Giovanetti, Caroline Hamilton, Karina Laura Leškin, Anne-Sophie Marjeram, Rio Morisawa, Alice Pelizza, Oscar Pouchoulin, Anna Roberta ja Ali Urata).

30.75

Jos Forsythen biisi on aika lailla abstraktia tanssia, puhdasta liikettä (tai sellaisena sen ainakin vastaanotin), Linnar Loorisin 30.75 on vahvasti tarinallinen ja tanssiteatterillinen. Sen keskushenkilö, eräänlainen seremoniamestari, on Paha (Triinu Upkin), ja muut kuusi nimettyä roolia ovat eri taiteenlajien edustajia: Tanssija (Ami Morita), Kuvataiteilija (Phillipa McCann), Kapellimestari (Laura Maya), Näyttelijä (Marcus Nilson), Laulaja (Luca Giovanetti) ja Kirjailija (Antonio Gallo). Lisäksi lavalla on ajoittain tusinan verran muita naistanssijoita ja toinen mokoma miestanssijoita.

Looris pohtii teoksessaan mm. mitä taide on (pahvilaatikollinen keltaisia ämpäreitä?), miten sitä hallitaan/hallinnoidaan ja rahoitetaan ja mihin rahat menevät – taustalla ahdinko, johon taidetta moniaalla nykyisin työnnetään. Teoksessa on parisenkymmentä lyhyttä kohtausta, jotka käsittelevät taidelajeja tai em. kriittisiä näkökulmia. Ne ovat keskenään varsin erilaisia niin liikemateriaaliltaan kuin muilta ilmaisumuodoiltaankin. Kohtaukset on nimetty tekstityslaitteesssa.

Ensimmäiset väliaplodit sai ansaitusti kohtaus Pakollinen kirjallisuus, jossa Kirjailija ja muut miehet tanssivat sähäkkää fyysistä liikettä nopean jumputtavan musiikin tahtiin valojen seuratessa menossa mukana. Toinen liikkeellisesti erityisen näyttävä  ryhmäkohtaus on Joukkopsykoosi, jossa miehet ja naiset ovat ryhmittyneet sisäkkäisiin piirimuodostelmiin tehden ajoittain mm. rukoiluasentoja (mikä sopii omaan uskontokäsitykseeni vs. kohtauksen nimi).

30.75. Kuva: Rünno Lahesoo.

Vahvemmin tanssiteatterillista ainesta on kohtaus Vuosittaiset teatteripalkinnot, jossa Näyttelijä keltainen kumisaapas kädessään muina hamleteina pohtii: ”Olla või mitte olla”. Teatteri-ilmaisun kiivas kirjo levähtää, kun muutkin miehet saavat käsiinsä keltaiset kumisaappaat. Naiset treenaavat balettitankojen äärellä kohtauksessa, joka kysyy: Fitnessiä vai taidetta? (Samaa itsekin välillä pohdin klassisen baletin kohdalla: urheilua vai taidetta?) Paha näyttää vetävän rahaa välistä, ja pian kysytäänkin: Mihin rahamme menevät, kun Paha kannustaa Laulajaa ruoskalla. Jiihaa! Paha kukistuu (vähän väkivaltaisen näköisesti), ja Lopulta taide voittaa.

30.75. Kuva: Rünno Lahesoo.

Edellä siis vain jokunen noin paristakymmenestä kohtauksesta. Episodimaisuudestaan huolimatta teoksesta ei jää huonolla tavalla tilkkutäkkimäistä vaikutelmaa, vaikka tilkut ovat hyvinkin monenlaisia (ja monen tasoisiakin). Ainakin osittain tämä on Pahan ansiota, hahmo sitoo palaset luontevasti yhteen.

Usein – joskaan ei aina –  tanssiteatteriteoksissa on jotenkin johdonmukainen ja tarinallista jatkumoa hallitusti tukeva dramaturgia, mutta ehkä 30.75 on juuri tämän ajan postmodernia tanssiteatteria: tekijöiden omia kuvioita pohtivaa ja muutaman minuutin pätkinä sopivaa katsojille, joiden keskittymiskyvyn sosiaalinen media on mädättänyt.

Forsythen ja Loorisin teosten välissä on aikaa hujahtanut jokunen vuosikymmen, ja ne ovatkin toisaalta hyvin erilaisia – toisaalta niitä myös yhdisti ainakin nopeus, energisyys ja tekninen vaativuus.

Ilta oli hyvinkin Tallinnan-reissun väärti!

(Nähty: 24.1.2026, Eesti rahvusballett, Tallinna)