Leo Ikhilor on nuori näyttelijä ja tanssija, joka on ehtinyt esiintyä jo isoillakin lavoilla. Itse olen pannut hänen osaamisensa merkille ainakin keskeisissä rooleissa  → Angels in Americassa  ja → Sotilaan tarinassa  ja voitaneen häntä pitää myös ”TV:stä tuttuna” (ainakin Atlantis Pasilassa ja mm. tanssijana UMK-finaalissa). Kansallisteatterin Maalaamosalissa kuukausi sitten nähty Oboh (2026) on hänen taiteellinen opinnäytteensä Tampereen yliopiston teatteritaiteen tutkinto-ohjelma Nätyssä.

Oboh onnistuu käsittelemään lempeän puhuttelevasti teemoja, jotka voivat olla toiseuttaviakin. Lyhyt, noin tunnin monodraama tuntuu hyvin henkilökohtaiselta ja intiimiltä. On aina vähän kyseenalaista, josko (ja jos niin miten) sellaisesta on hyvä kirjoittaa, mutta kun esitys jäi osin päähän pyörimään, niin ehkäpä kirjoittamalla saan siitä rauhan.

Oboh. Kuvassa Leo Ikhilor. Kuva: Deepak Panglia. Kuvankäsittely Leo Ikhilor ja Deepak Panglia.

Isän puolen nigerialaiset juuret esan-heimosta (hei, minä en keksinyt nimeä!) tuovat teokseen väkevää kulttuurista ja hengellistä sävyä. Pappishahmossa punaisissaan Ikhilor on vakuuttava paitsi fyysisellä esiintymisellään myös hallitulla äänenkäytöllään. Näin agnostikkona puhe henkimaailmasta ja sielunvaelluksen kaltaisesta kiertokulusta ei osu ihan kohti, mutta jos ajatuksen esivanhempien kunnioittamisesta yleistää menneen kunnioittamiseksi ylipäätään, niin se jo resonoi hyvinkin. Usko johonkin suurempaan voi luoda turvallisuuden tunnetta, jolle lapsena Malmilla ”betonin ja känniläisten keskellä” lienee hyvinkin ollut tilausta.

Lapsuudesta juontuu vielä yksi näkökulma: Ikhilor näyttää peittelemättä ja puhuu lähes radikaalilla rehellisyydellä dysmeliastaan. Mikään jumala ei sitä korjannut, ja lääkärikin totesi 13-vuotiaan äidille, ettei mitään korjattavaa ole, teillä on kaunis poika. Näin toistakymmentä vuotta myöhemminkin lausuntoon on perin helppo yhtyä.

Tausta ja dysmelia voisivat altistaa moniperusteiselle ja risteävälle syrjinnälle, mutta sellaisia kokemuksia Ikholor ei teoksessaan painota. Edes turhauttava kokemus positiivisen erityiskohtelun tuputtamisesta ei tunnu sisältävän suuria ikäviä tunteita. Ylipäätään ote on varsin lempeä, jopa (yleisöstäkin) huolehtiva.

Monitaitoisen Leo Ikhilorin Oboh on kaunis ja lämmin kurkistus nuoren miehen mieleen. Ja opinnäytteenä toki myös osaamiseen: monipuolinen äänenkäyttö tuli jo mainittua, ja fyysisen ilmaisun vahvuus näkyy niin tässä kuin aiemmissa näkemissäni teoksissa. Tunnekokemukseni yleisössä  oli perin positiivinen; autenttisen oloinen esitys tarjosi samaistumis- ja sympatisointikokemuksia – ja neljännen seinän rikkominenkin tapahtui taiten ja lämpimästi.

Ennen esityksen alkua vaihdoin pari sanaa viereiselle tuolille istuneen toisen random-setämiehen kanssa. Puhuttiin muista nuoren polven näyttelijöistä ja todettiin yhdessä, ettei ainakaan kykyjen ja osaamisen suhteen ole huolta teatterin tulevaisuudesta Suomessa. Tätä näkemystä  Obohin kokeminen erinomaisesti  vahvisti!

(Koettu 4.2.2026, Kansallisteatterin Maalaamosali)