Pitkästä aikaa ilta, joka pakotti kirjoittamaan (vaikkakin vähän viipeellä), ja muistutti, miksi aikoinaan hurahdin nykytanssin katsomiseen! TSC:n illassa oli kaksi hyvin erilaista ja eri tavalla puhuttelevaa teosta: Jyrki Karttusen Digital Duende (1998) ja Imre & Marne van Opstalin Heart Drive (2022), joka on TSC:n ja kanadalaisen Ballet BC:n yhteistuotanto.

Espanjalainen termi ”duende” pyrkinee kuvaamaan sitä tummasävyisistäkin lähteistä kumpuavaa sisäistä paloa, joka tekee esittävästä taiteesta fyysisesti ja emotionaalisesti autenttista ja puhuttelevaa – ja joka välittyy myös katsojalle. (En tod. väitä tässä tiivistäneeni Lorcan duenden estetiikan ydintä, poiminpahan vain pari tähän sopivaa pointtia.) Se voi tanssin kohdalla tulla koreografilta tai esiintyjältä, parhaimmillaan varmaankin sekä että, vaikka käsiohjelmassa Karttunen painottaakin tanssijan ja esitystilanteen merkitystä. Oma näkökulmani on aina reseptiossa, ja duendenkin haluaisin ajatella olevan otollisimmillaan kolmikannassa: tanssin vaikutus – esteettinen kokemus – on syvimmin täyttymyksellinen, kun koreografin, tanssijan ja katsojan yksilölliset ”duendet” ryskyen kohtaavat.

Nyt kohtasivat, ja täysin eri tavoin.

Karttusen teoksen tanssivat Samuli Emery ja Mikko Lampinen, sopivasti ja karttusmaisesti tunnetta ja leikkisyyttä yhdistäen. Liikkeessä oli ajoittain tyyliteltyä flamencon kieltä (duenden kotikenttää), joka alluusiona herättää odotuksia dramaattisesta tunneintensiteetistä. Se kutoutuu sujuvasti osaksi Karttusen sympaattista liikemaailmaa, joka on usein lempeän leikkisää, paikoin hupailevaakin muttei hetkeksikään triviaalia, latteaa tai ylimalkaista. Taidokkaasti ilmaistun vakavan ja hillityn hilpeän kontrasti on herkullinen.

Digital Duende. Kuvassa: Samuli Emery ja Mikko Lampinen. Kuva: Kai Kuusisto.

Jos Digital Duende sai pohtimaan ja herätti antoisasti analyyttistä apparaattiani, Heart Drive iski sen läpi suoraan tunne-elimistöön. Tanssin katsominen on minulle ensisijaisesti esteettisten kokemusten lähde. Tanssin estetiikkaan kuuluu elimellisesti kehon estetiikka, johon lähes välttämättä liittyy eroottinen komponentti – sen kirurginen erottaminen taidetanssista onnistunee käsitteellisesti mutta tuskin katsojan kokonaiskokemuksessa; yrityskin on turha. Klassisessa baletissa se on usein vahvasti läsnä mutta niin abstraktiksi ja kuivakkaaksi sublimoituna, että sen voi olla ohittavinaan.

Heart Driven seksuaalisuus ei ole sublimoitua muttei todellakaan suttuista. Liikkeessä tosin on viitteitä eksplisiittiseen eroottiseen kuvastoon, kuitenkin sensuaalisesti tyylitellen. Varsinkin duetoissa tanssijoiden keskinäinen elävä yhteys näyttäytyy voimakkaana; niissä korostuu aistillinen, kehollinen eroottisuus – ei niinkään romanttisuus. Kyse ei kuitenkaan ole emotionaalisesta viileydestä, päin vastoin: varsinkin joistakin duetoista välittyy erityisen voimakas emotionaalinen jännite. TSC:n tanssijoiden häikäisevän taidokkaasti tulkitsema liike, tunne ja aistillisuus tuottaa lähes ylimaallisen katsojakokemuksen.

Heart Drive. Kuvassa TSC:n tanssijoita, keskellä Joni Österlund ja Oskari Kymäläinen. Kuva: Kai Kuusisto.

Kokemusta tukee mainiosti skenografia: sähäkkä lavastus koostuu etenkin valoilla luoduista seinistä ja niitä nautiskellen nuolevasta savusta. Unisex-puvustus korostaa kehon estetiikkaa. Ylipäätään teos onnistui ilahduttavan hyvin välttämään sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen sovinnaisimmat stereotypiat, jopa duetoissa.

Heart Drive. Kuva: Kai Kuusisto.

Ilta jätti pitkän ja vahvan euforisen jälkimaun – niin kuin parhailla näyttämötaiteen kokemuksilla on tapana!

(Koettu: 9.6.2023, Tanssin talo)