Mimosa Lindahlin ja PDC:n Bonding

Bloggaamisessani on ollut reilun puolen vuoden tauko, joka nyt päättyy Pori Dance Companyn ja Mimosa Lindahlin Bonding-teoksen innoittamana. Lindahlilta olen aiemmin nähnyt tietääkseni vain Body Notesin (2017) jokunen vuosi sitten, ja vaikutuin siitä valtavasti. Odotukset siis korkealla nytkin. Mutta kuten harmillisen usein, tämäkin tekstini on vähemmän arvio ja enemmän teoksen innoittama miniesseen kaltainen jaaritus. Sori siitä!

Bonding ei asetu mukavasti johonkin tiettyyn tanssin tai liikkeen perinteeseen. Jos teokselle pitäisi jokin yksi leima lyödä, ehkä fyysinen teatteri olisi riittävän diffuusi termi? Samaa taisin pohtia Body Notesin kohdallakin. Teoksen ilmiasun keskiössä tuntuu olevan kehollisuus ja kehollinen toimijuus – mutta kiinnostavan epätyypillisellä tavalla.

Esitys on jo käynnissä, kun käymme saliin, tai sitä ikään kuin valmistellaan: pressuja keräillään pois projisointi- ja äänimaailman viitatessa rakenteluun. Pressujen kanssa esityksessä myös painitaan ja niissä piehtaroidaan muutenkin, hauskastikin. Vakavalla naamalla esitetystä hillitystä hilpeydestä saadaan nauttia myös hitaassa alussa, jossa esiintyjät (Alina Sakko, Meri Tankka ja Riikka Tankka) kiireettä riisuvat kukin vaatekappaleen kerrallaan, toisiaan katseillaan kommentoiden ja haastaen. Teoksen nimen mukainen yhteisyys, yhteen liittyminen, rakentuu mainiosti jo tässä.

Ennakkomateriaaleissa on viitteitä eroottisen sidontaan (bondage) ja käsiohjelmassakin siitä mainitaan. Lavalla sitä ei juuri nähdä, mutta projisoinneissa on elementtejä, joita halutessaan voisi sellaisiksi tulkita. Lavaa kolmelta sivulta rajaavat valkoiset korkeat pressut valkokankaina tuovat oivaltaville videoprojisoinneille (Mikko Lampinen) hauskasti kolmiulotteistakin vaikutelmaa.

Bonding. Kuva: Kai Kuusisto.

Käsiohjelman viittaus japanilaiseen sidontataiteeseen liittyy ehkä shibariin, joskin varsin etäisesti ja viitteellisesti. Rohkeammallakin lähestymisellä olisi Lindahlin omalakisen visuaalisesti ja liikkeellisesti taitavissa käsissä voinut syntyä kauneutta ilman, että olisi edes kolkuteltu sopimattoman portteja. Ehkä sitä kuitenkin kaihdettiin ja päädyttiin ottamaan mukaan lähinnä visuaalisen estetiikan piirteitä ja niitäkin hyvin valikoiden ja etäännyttäen. Projisoinneissa esiintyy jokusia jo sidottuja hahmoja muttei niinkään sitomisen prosessia. En ole shibarin (ja ylipäätään bondagen) filosofian kummoinenkaan asiantuntija, mutta sen estetiikkaan liittynee paitsi ”lopputulos” eli kauniisti sidottu keho myös prosessi eli se, miten kehosta ja köysistä vähitellen muodostuu taidokkaasti punottu kokonaisuus, millaisin tavoin köysiä käytetään, miten solmuilla luodaan kuvioita, miten keho sitomiseen reagoi, jne.

Bondagen kokonaisestetiikkaan kuulunee myös osallistujien välinen vuorovaikutus ja henkinen yhteys, joka toki voi myös olla seksuaalista tai alistavaa, mikä käsiohjelmassa tähdennetään visusti teoksesta poissuljetun. Rajaus tuntuu turhalta: onhan taidetanssissa useinkin sekä eroottisuutta että valtatematiikkaa. Bondage taas voidaan nähdä välineenä eksplikoida valtasuhteita ihmisten välillä ja siten tuoda niitä tietoisemmiksi: kuka käyttää valtaa kehen, ja kenen valtaa – ja onko toimijuus ja valta aina samoissa käsissä. Tämän dynamiikan redusoiminen ”alistamiseksi” sivuuttaa bondagen estetiikkaan kuuluvat luottamuksen ja huolenpidon kaltaiset otolliset puolet.

Valtanäkökulmaa ei myöskään ole kokonaan suljettu pois teoksesta – niin kuin ei voitanekaan sulkea juuri mistään ihmisten välisestä toiminnasta. Bondingissa köysi yhdistää, fasilitoi yhteisyyttä – kuten bondagessa – sekä rajoittaen että mahdollistaen: paraatiesimerkkinä mainio kohtaus, jossa köysi esiintyjien välisen luottamuksen yhdyssiteenä toisaalta rajoittaa liikkumista ja toisaalta mahdollistaa kehon painopisteellä leikittelyä. Toimijuus tanssissa näyttäytyy usein ainakin pinnalta melko ongelmattomalta: esityksessä kehoaan käyttävä tanssija on ilmeinen toimija. Monet tekijä sitä kuitenkin rajoittavat (ja mahdollistavat!): perinteet, koreografia, muut esiintyjät, jne.

Bonding. Kuva: Kai Kuusisto.

Hyvin kirjoitetun käsiohjelmankin kannustamana seuraan assosiaatioitani vielä yhden heiton ajan ja jatkan hoiperteluani sivupoluilla: Seksuaalisuus on haluttu sulkea teoksen tematiikasta pois. Sinänsä haluan yrittää ymmärtää rajauksen: eihän taide saa olla eroottista, eiköskään, vaan sen tuottama kauneuskokemus on puhtoinen ja eteerinen. Ainakin Kant (1790/2018) sanoitti vaatimusta, että kauneusarvostelman tulee olla pyyteetön ja riippumaton ulkoisista intresseistä. Kun taidetta tehdään ihmiskeholla, eroottisuutta on kuitenkin liki mahdoton sulkea pois – se on katsojan silmässä, vaikka sitä kuinka yrittäisi kitkeä tai sublimoida. Yrityskin voi olla erehdys: esimerkiksi kehon sellaisen osan, joka stereotyyppisesti liitetään eroottisuuteen, teippaaminen piiloon ei luultavasti poista vaan jopa korostaa sen eroottista potentiaalia.

”Raja on aina ollut häilyvä sen välillä, onko jollakin teoksella pyritty tyydyttämään esteettistä vai hekumallista kiinnostusta” (vapaa suomennos, Fenner 2008, 34). Esimerkkejä löytyy ainakin jo antiikin veistostaiteesta, Michelangelosta, Botticellista, Rembrandtista jne. lähtien – suomalaisittainkin voinee listalle lisätä arvostettuja nimiä kuten Gallen-Kallela (esim. Démasquée (1888) ja Enckell (esim. Heräävä fauni (1914). Tanssitaiteesta tuoreita esimerkkejä ovat vaikkapa Liam Scarlettin Carmen (2015), jonka verevässä estetiikassa häpeilemätön eroottisuus on erottamaton osa, tai Pál Frenákin Lutte (2016), jonka estetiikassa seksuaalisuuden ja alistamisenkaan teemoja ei ole kaihdettu. Yritys eroottisen erottamiseksi esteettisestä on elävälle taide-elämykselle vieras; se on puhdasta teoriaa, jos edes sitä (väitän, ja nojaan huolettomasti paitsi em. Fenneriin myös joihinkin muihin eturivin esteetikkoihin kuten Berleant (1964) ja Shusterman (2008)).

Mutta takaisin Bondingiin. Lindahlin hieno ilmaisu väistää perinteitä liikkeessä mutta asettuu toivon perinteeseen taiteessa: pressujen alta nousee suotuisa yhteys ja yhteisyys ihmisten välillä. Varmemmaksi vakuudeksi pointin iskee perille vielä lopun Under Pressure -alluusio (Queen & Bowie, 1981).

(Koettu: 11.2.2023, Pori Dance Company, Stoa)


Poikkeuksellisesti viittoilin tekstissä lähteisiin, jotka tässä:

    • Berleant, A. (1964). The Sensuous and the Sensual in Aesthetics. The Journal of Aesthetics and Art Criticism, 23 (2), 185–192.
    • Fenner, D. E. W. (2008). Art in context: understanding aesthetic value. Athens: Swallow Press/Ohio University Press.
    • Kant, I. (2018) Arvostelukyvyn kritiikki (Suom. R. Pitkänen). Helsinki: Gaudeamus. (Alkuperäinen teos julkaistu 1790.)
    • Shusterman, R. (2008). Aesthetic experience: from analysis to Eros. Teoksessa R. Shusterman & A. Tomlin (toim.), Aesthetic Experience (s. 79–97). New York: Routledge.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.