Kuopion tanssiviikon vika näkemäni esitys oli Marcos Moraun Sonoma espanjalaisen La Veronal -ryhmän yhdeksän naistanssijan esittämänä. Myönnän, että ennakkotietojen pohjalta odotukset eivät olleet tavanomaista (sinänsä korkeaa tasoa) korkeammalla, mutta taas onnistui festivaali ylittämään odotukseni – uusi taiteellinen johtaja Riku Lehtopolku tuntuu vähintäänkin jatkavan edeltäjänsä kunniakkaita perinteitä ohjelmiston laadun ja odotusten ylittämisen suhteen. Kiitos siitä!

Sonoman ennakkotiedoissa tarjoiltiin tulkintakehyksiä, mutta toisaalta viitattiin myös surrealismiin, minkä otan lupana olla välittämättä niistä (ikään kuin sellaista lupaa edes tarvitsisin..) Kenties hiukan seksistisesti odotin yhdekäsän naisen teoksen olevan paljolti eteeristä tylsää hipsuttelua (klassisen baletin tapaan), ja avaus vähän sinne päin viittasikin: naiset hilkoissaan ja isoissa hameissaan kiitämässä kuin kitkatta pitkin näyttämöä, ja sitten kaatuneen ristin äärellä resitoimassa latteuksia Vuorisaarnasta. Hmm, jaa, vaan eipä.. lauseet kuulostavat kyllä siltä tutulta hutulta, mutta sisältö alkaa pian kuulostaa yllättävän relevantilta: autuaita ovatkin näiden naisten mukaan monet muutkin kuin mitä Vuorisaarna tietää kertoa, myös mm. me jotka emme usko jumaliin! Mielenkiinto alkaa vähitellen heräillä.

Sonoma. Kuva: Anna Fàbrega.

Asut vaihtuvat kevyempiin hameisiin ja mustiin huppuihin, ja nähdään mm. hieno soolo, jonka liikemateriaali ei todellakaan ole tylsää. Teoksessa on paljon erilaisia outoja (ref. surrealismi) näyttämökuvia: isopäisiä naisia, jotka laitetaan laatikkoon; päätönnä haahuileva tyyppi, valopalloja, isoja valkoisia kukkalaitteita päässä ja mitä kaikkea. Kivaa, viihdyttävää ja virvoittavaakin, varsinkin erittäin hyvin tehdyissä ryhmäkohtauksissa unisonoineen ja kaanoneineen.

Tekstipätkiä on muutoinkin kuin alussa (ranskaksi – onneksi englanninkielisin tekstityksin meille sivistykseltämme vajavaisille), ja niiden flirttailu uskonnollisten tekstien kanssa viehättää: mm. kymmenen käskyn muotoon puetut lausumat ovat saaneet vaihteeksi järkevää sisältöä, mm. (engl.) ”thou shalt not want to be young again” ja ”thou shalt not regret what you have not done”. Tämänsorttisia viisauksia sisältävä uskonto saattaisi alkaa jo kiinnostella.

Sonoma. Kuva: Henna Kokkonen.

Mutta parasta on kuitenkin liikekieli, joka korostuu solistisemmissa kohtauksissa: tyypillisesti energistä, dynaamista, nopeaa, nykivää, kulmikasta liikettä, joka aksentoituu etenkin tarkassa käsien käytössä. Äänimaailma tukee tätä mainiosti, usein hypnoottisen tenhovoimaista (vai mikä olisi suomeksi ”mesmerising”) ääntä, joka yhdessä liikkeen kiehtovuuden kanssa pitää lujasti otteessaan. Välillä naiset myös laulavat, kuten ”taide pitkä, elämä lyhyt” -kohtauksen vaikuttavassa kiekumiskohtauksessa. Teoksessa vetää toistuvasti puoleensa kohtausten kiihkeän kulttimainen (mono)maanisuus loppuhuipennuksen vimmaisine rummutuksineen. Piirre, jota tosielämän toiminnassa olen tottunut pitämään punaisena varoitusmerkkinä, mutta sen kokeminen katsomossa on jollain lailla kiehtovan katarttista.

Sonoma. Kuva: Henna Kokkonen.

(Koettu 20.6.2022, Kuopio tanssii ja soi, Kuopion kaupunginteatteri)