[Sarjastamme ”nähty ennen koronalamaannusta, havahduttu kirjoittamaan vasta nyt”]

Liam Scarlettin Carmen-baletti Ludovic Halévyn ja Henri Meilhacin librettoon Prosper Meriméen mukaan ja Bizet’n musiikkiin kantaesitettiin Norjan kansallisbaletissa viisi vuotta sitten. Vain viikon sisään Suomen kansallisbaletin ensi-illastaan se ehti jo saada melko ristiriitaisen vastaanoton, parin ammattikommentaattorin perin nuivista näkemyksistä hiukan suopeampiinkin. Yleisö kuitenkin tuntuu pitävän, mikä tärkeintä. Itse tulin nähneeksi teoksen kahdesti, esitykset numero 3 ja 5, osin eri solistimiehityksin.

Musiikki ja tarina ovat kovasti tutut, enimmäkseen tosin oopperana. Alan harrastukseni on vasta verrattain lyhyt (n. 15 v), ja sinä aikana olen ehtinyt nähdä vasta viisi eri oopperaohjausta ja tanssiteoksiakin vain kaksi (Alonso ja Fontoura; Bournen versiota en nyt laske mukaan varsin erilaisen tarinan vuoksi), vaikka niitä väitetään olevan jopa toista sataa. Ehkä siksikin Scarlettin versio tuntui mielenkiintoiselta tutusta musiikillisesta ja narratiivisesta kehyksestä huolimatta – ja siitä, että Scarlettin kerronta, vaikkakin hiukan tuorestaen, nojaa kohtalaisen vahvasti perinteisiin (toisin kuin vaikkapa Barrie Koskyn kiehtova oopperaversio ROH:ssa).

Liam Scarlett: Carmen. Kuvassa etualalla Frans Valkama, Rebecca King. Kuva: Mirka Kleemola.

Kiinnostavinta pontta useimmiten tarjoaa Carmenin itsellisyys ja sitoutuminen vapauteen; sen sijaan Scarlettin kerronnassa korostuu suhde Don Josén kanssa. Miehiä ilokseen käyttävän Carmenin ohella nähdäänkin myös viitteitä naisesta, jota ehkä viehättäisi Don Josén tarjoama konventionaalisen kotoileva perusparisuhde. Scarlett murtaa Carmenin emansipaatiota – käsiohjelman mukaan ”pohjimmiltaan [Carmen] haluaa vain rakkautta” ja haluaisi olla enemmän päistikkaa ihastuvan maalaispoika Don Josén kaltainen. Nuoreksi ihmiseksi (28 v.) Scarlett vääntää Carmeniaan siis yllättävänkin vanhoillisiin kaavoihin.

Tanssi sen sijaan on monin paikoin verevää, kiinnostavaa ja suggestiivista. Näin siitäkin huolimatta, että pohja on vahvasti klassinen, mikä korostuu varsinkin Micaëlan (Iga Krata) liikkeessä yksin ja Don Josén (Jun Xia, Frans Valkama) kanssa nostoineen kaikkineen. Carmenin (Rebecca King) ja Don Josén välillä nähdään herkkää aistillisuutta, eroottiisuuttakin, kun taas Carmenista ja Escamillosta (Alfio Drago, Tuukka Piitulainen) tihkuu  seksikkyys – valloittava elämänmakuisuus, joka klassisessa baletissa sublimoitaisiin tukahduksiin. Esimerkiksi Carmenin ja Escamillon ajoittainen keski- ja alavartalon käyttö (puhumattakaan liikemateriaalista Lillas Pastian majatalon pöydällä sulkemisajan jälkeen) eivät liene ihan suoraan Petipan pelikirjasta. Nautittavaa tanssia oli toki muutenkin kuin solisteilla, mm. kolmen miehen osuudet olivat upeita, samoin leirin joukkokohtaus ja kolmannen näytöksen härkätaistelijat pinkkeine muletoineen.

Liam Scarlett: Carmen. Kuvassa Tuukka Piitulainen, Rebecca King. Kuva: Mirka Kleemola.

Solistit olivat järjestään vakuuttavia. Rebecca King loisti varsinkin Habaneran ja Seguidillan viettelijättärenä, mutta yhtälailla myös (Scarlettin postuloimana) herkän hempeänä ja rikkonaisempana hahmona. Don Joséna näin Jun Xian ja Frans Valkaman, jotka tekivät tämän viattoman ja lapsekkaankin romanttisen hahmon hienosti. Yltiöylimaskuliininen härkataistelija Escamillo on herkullinen hahmo, joka edustaa (jopa karikatyrisoi) klassisen baletin pölyttyneitä sukupuoliroolimalleja. Alfio Dragon ja Tuukka Piitulaisen Escamillot olivat viriilin machoja alfauroksia, Dragion tulkinnassa ehkä vähän (kukko)poikamaisempaa flirttiä, Piitulaisella itseriittoista hypermaskuliinisuutta.

Liam Scarlett: Carmen. Kuvassa etualalla Tuukka Piitulainen. Kuva: Mirka Kleemola.

Jon Bausorin lavastus oli miellyttävän hillittyä, viitteellistäkin, mm. lauta-aitainen härkätaisteluareena oli oikein onnistunut. Myös jänniä yksityiskohtia oli, kuten kolmannen näytöksen alussa etunäyttämöllä rohjottava härkätaistelun hopealle jäänyt osapuoli miekat rinnassaan (ja silti mielestäni edelleen hengittävänä!)

Hienoa, että Liam Scarlettin eka pitkä baletti saatiin nähdä Helsingissä juuri nyt – ihan lähiaikoina kun hänestä ei taideta ehkä juuri mitään kuullakaan.

(Koettu: 27. ja 29.2.2020, Suomen kansallisooppera)