Vielä yksi jälkikäteisjuttu luonnospinosta: Ehdin nähdä Kansallisoopperan uuden Don Giovanni -produktion toisen ja toistaiseksi viimeisen esityksen ennen koronalamaannusta, mutta vasta nyt heräsin viimeistelemään tuolloin kesken jääneen tekstin.

Vähän ristiriitaisenkin vastaanoton saaneen produktion ohjasi teatterin puolelta hyvinkin tuttu Jussi Nikkilä nykyaikaistaen ja hiukan muokatenkin, kuitenkin tunnetulle musiikille ja libretolle melko lailla uskollisesti. Mozartin Don Giovanni Lorenzo da Ponten librettoon kertoo elostelevasta aatelismiehestä, jolle käy lopulta köpelösti. Nikkilä on pitäytynyt teemassa ja tuonut irstailun nykyaikaan: Don Giovanni (Tuomas Pursio) esitetään rehellisesti seksiaddiktina ja päälle nokitetaan vielä ainakin huumeaddiktio. Leporello (Markus Suihkonen) näyttäytyy näin enabloijana, addiktiot mahdollistajana ja niiden ylläpitäjänä, vaikkakin retoriikan tasolla vastentahtoisesti ja isäntänsä toimia paheksuen.

Don Givanni. Kuvassa Markus Suihkonen ja Tuomas Pursio. Kuva: Stefan Bremer.

Virkeitä yksityskohtia on kosolti: Leporellon luetteloaarian kirjaukset ovat tatuointeina tämän paljaassa ylävartalossa (miesvartalon erotisointia ehkä muutenkin mm. Suihkosen pilli- ja nahkapöksy-lookeissa (puvut: Erika Turunen)). Komtuurin (Koit Soasepp) tuonpuoleisten osuuksien kehystys ruumiilliseen realismiin on maallisuudessaan hilpeän puhutteleva oivallus. Nettiporno tabletilta meni ehkä jo inhorealismin puolelle, mutta hauskemmin kuin törkyisesti. Tulkinnan fyysisyyttä korostivat onnistuneesti vielä kahdeksan tanssijaa (kor. Ima Iduozee). Muut nimiporukat, kuten Donna Anna (Hanna Rantala), Donna Elvira (Tamuna Gochashvili) ja Don Ottavio (Tuomas Katajala) jäivät vähän ohuemmiksi hahmoiksi, samoin hääpari Masetto (Henri Uusitalo) ja Zerlina (Olga Heikkilä). Upeita laulajia kuitenkin kaikki tyynni.

Nikkilän nykyaikaistamisessa viehätti sekin, että lavatapahtumat ja libretto tuntuivat toimivan yhteen; usein kun näkee nykyaikaistuksia, joissa ”visionäärinen” ohjaaja horjahtaa kauas libretosta ja ohjastaa lavakerronnan horisemaan harhapoluille ihan omiaan. Omasta mielestäni taitavampaa on kertoa omiaan siten, että se istuu alkuperäiseen librettoon.

Don Givanni. Kuvassa Koit Soasepp ja Henri Uusitalo. Kuva: Stefan Bremer.

Perinteinen Don Giovannin loppuratkaisu sortuu huokeasti ylimaalliseen: Komtuuri tulee haudan takaa jakamaan oikeutta, ja paholaiset vievät synnintekijän mennessään paahdettavaksi helvetin lieskoissa. Nikkilällä ylimaallisen sijalla on maallinen, synnin sijalla sosiaalisten sääntöjen rikkominen ja jumalallisen tuomion sijalla yhteisön kosto. Synnin palkka on edelleen kuolema, mutta nyt fyysillinen eikä hengellinen.

Nikkilän havainto tuntuukin olevan, että yksilön moitittava käyttäytyminen ei voi jatkua loputtomiin ellei yhteisö sitä jollakin tasolla salli – ja yhteisön käsissä on siihen myös puuttua. Tarpeettoman uskonnollisen hapatuksen riisuminen puhuttelee sekulaaria agnostikkoa: ihminen ei ole korkeamman voiman orja, vaan muutoksia voi saada  aikaan – yhdessä eritoten!

Don Givanni. Kuvassa Markus Suihkonen, Olga Heikkilä, Henri Uusitalo, Tuomas Pursio, Tamuna Gochashvili ja Tuomas Katajala. Kuva: Stefan Bremer.

(Nähty: 11.3.2020, Suomen kansallisooppera)

PS. Tallenne juurikin tästä esityksestä on vielä jonkin aikaa nähtävillä YLE Areenassa  ja Kansallisoopperan Stage24-palvelussa.