Georges Bizet’n Carmen on oopperatalojen vakio-ohjelmistoa, ja runsaiden hittibiisiensä ansiosta aina suosittu yleisön sisäänheittäjä – itsekin olen nähnyt  neljä eri versiota erityisesti jahtaamatta. Tuttua ja turvallista, kyllä – mutta ilahduttavasti joskus joku yllättääkin: Royal Operan uusi, alun perin Frankfurtin oopperassa 2016 nähty Barrie Koskyn ohjaama produktio lupasi ennakkoon jotain uutta.

Carmenin tarina on tuttu: Don José rakastuu Carmeniin, espanjalaiseen romaninaiseen, joka houkuttelee hänet jättämään armeijauran ja liittymään rikollisjoukkioon. Ennen pitkää Carmen torjuu Don Josén, joka tästä hurahtaa ja lopuksi murhaa Carmenin. Ja siinä sivussa kaikenlaista muuta tyypillistä oopperasisältöä, katso vaikka wikipediasta tarkemmin 🙂

Kosky on ottanut reippaasti vapauksia, mikä näkyy heti alussa: näyttämön täyttävät valtavat portaat – oikeastaan muuta lavastusta koko teoksessa ei olekaan. Ensimmäinen ihmisääni on taivainen naisvoiceover, joka kertoo espanjalaisen runon pohjalta, mitkä 30 fyysistä piirrettä naisella tulee olla, jotta olisi kaunis. Sama voiceover-ääni korvaa myös dialogia tai resitatiivia pitkin esitystä, mm. kätevästi esittelee lavalle tulevat päähenkilöt taustatarinoin. Elokuvamainen instrumentti, yllättävä oopperassa, mutta ei hullumpi.

Carmen. Royal Opera House. Kuva: Bill Cooper.

Ja ne portaat. Mieleen tuli Robert Lepagen Ring-versio Metropolitanissa – siinäkin lavan täyttää yksi massiivinen komponentti, joka tosin hiukan muuttaa muotoaan. Portaat eivät muutu, mutta niitä käytetään ja täytetään ihmisillä, varsinkin isolla kuorolla (tai kuoroilla) monipuolisesti: kävellään ja juostaan, maataan, muodostetaan muotoja ja ryhmitelmiä, jne. Puvustus (Katrin Lea Tag, kuten lavastuskin) ei sentään ole yhtä yksioikoinen vaan visuaalisesti hyvinkin rikas eikä perinteinen muutenkaan: esim. Carmen itse nousee laulamaan habaneraansa portaiden takaa gorillapuvussa, joka tosin pian riisutaan pois.

Traditionalisti varmaankin saattaisi paheksua moisia irtiottoja perinteestä, mutta omasta mielestäni tämä on perin pirteää – perinteisiä versioita on riittämiin, enkä varmasti olisi sellaisen näkemisestä maksanut Royal Operan tuhtia lipun hintaa.

Myös runsas tanssi miellytti estetiikkareseptoreitani: puolen tusinaa taitavaa (nyky)tanssijaa, jotka toisaalta toivat visuaalista eloa lavalle, toisaalta tuntuivat välillä kommentoivan. Koreografia (Otto Pichler) on monipuolista, eikä sekään erityisen perinteistä. Tanssijoiden puvustus myös vaihteli monipuolisesti liivipuvusta paljaaseen ylävartaloon ja täyteen matador-asuun monteroineen ja muletoineen.

Carmen. Royal Opera House. Kuva: Bill Cooper.

Musiikissakin on kuulemma vapauksia hiukan otettu, mutta siitä en ole kyvykäs lausumaan. Pääosissa oli joka tapauksessa pätevät esiintyjät: Tanja Ariane Baumgartner esitti vakuuttavasti nimiosan. Don Joséksi oli käsiohjelmassa merkitty Brian Jagde, joka kuitenkin oli siinä määrin sairaana, että koikkelehti vain lavalla Leonardo Caimin laulaessa lavan reunassa (vähän hassu järjestely, kaksi saman hahmon esittäjää näkösällä samaan aikaan – teatteri-illuusion kannalta paremmin on toiminut joskus näkemäni menettely, jossa laulaja on orkesterimontussa piilossa). Micaëlan osan lauloi kauniisti Eleonora Buratto ja matadori Escamillon upeaääninen Alexander Vinogradov.

Koskyn Carmen on – libretolle uskollisesti – vapaa eikä halua muiden rajoittavan tai määrittelevän häntä – rakkaussuhteetkin kestävät korkeintaan puoli vuotta, kuten Escamillo Don Joséta varoitti. ”Synnyin vapaana ja kuolen vapaana.” Vai kuoliko?

(Nähty: 19.12.2018, Royal Opera House)