Lontoon-reissulle osui myös Royal Balletin kolmen klassispohjaisen teoksen iltapäivämatineaesitys: Frederick Ashtonin Les Patineurs (1937), Kenneth Macmillanin Winter Dreams (1991) ja Jerome Robbinsin The Concert (1956).

Frederick Ashton oli Royal Balletin ensimmäinen pääkoreografi vuodesta 1935 alkaen, ja Les Patineurs (Luistelijat) Giacomo Meyerbeerin musiikkiin on juuri noilta ajoilta. Se on liikekieleltään varsin klassinen, mutta välttää tylsyyden paitsi kestonsa (25 min) myös vaihtelevuutensa ansiosta. Ollaan enimmäkseen olevinaan jäällä, mikä tuo varsinkin jalkojen liikkeeseen oman hauskan lisänsä. Ryhmäkohtaukset, duetot ja soolot rytmittävät teosta mukavasti ilman kummempaa narratiivia. Mm. David Youdesin taiturilliset soolot herättivät katsomossa ihastusta, mukaanlukien pirun nopeat piruetit lopussa.

Valkoisen parin (Lukas Bjørneboe Brændsrød, Lara Turk) duetto oli erityisen kevyt ja kaunis. (Lukashan muistetaan sympaattisesta dokkarista Ballet Boys (2014), jossa seurattiin kolmen norjalaisen balettiopiskelijan elämää ja uran alkutaivalta.) Kaikkiaan oikein hyväntuulinen ja viehättävä teos – ja kaunis skenografiakin!

Les Patineurs. The Royal Ballet. Kuva: Bill Cooper.

Winter Dreams. The Royal Ballet Kuvassa Sarah Lamb. Kuva: Johan Persson.

Macmillanin Winter Dreams Tšaikovskin musiikkiin pohjaa löyhästi Tšehovin näytelmään Kolme sisarta (1901). Lavalla on käytetty mielenkiintoisia ratkaisuja, kuten takanäyttämöllä harsokankaan takana hillittyä illallisjuhlaa pitävä seurue, bandi balalaikkoineen ja muine kielisoittimineen sekä soolopianisti. Tanssi ei suoranaisesti kerro päällisin puolin näytelmän tarinaa, vaan hahmot ja heidän sisäinen maailmansa ovat saaneet siitä lähinnä vaikutteita. Mielenkiintoisin hahmo oli ehkä kuitenkin humalainen mies, jonka taitava – näennäisen satunnainen – taistelu tuolin kanssa oli hilpeä. Muutoin Macmillan on mainiosti tavoittanut Tšehovin hengen – teos on yhtä hidas, raskassoutuinen, synkkämielinen ja vähäverinen kuin esikuvansa, kiitelty venäläisklassikko.

The Concert. The Royal Ballet. Kuvassa Bennet Gartside. Kuva: Bill Cooper.

Tokan väliajan jälkeen onneksi taas elämä palasi kokemuselimistöön. Robbinsin The Concert Frédéric Chopinin musiikkiin lähtee liikkeelle konserttitilanteesta: soolopianisti (Robert Clark) asettuu lavalla flyygelinsä ääreen liitoitellen rutiinejaan ja alkaa soittaa. Yleisöä (tanssijoita) saapuu, ja taas normaaleja katsomoilmiöitä: ihmisiä väärillä paikoilla, rapistelua ja häiritsijöille sähisemistä, jne. Samat hahmot toistuvat myös muissa osissa, kuten ei-niin-harmoninen pariskunta. Tanssin keinoin esitetty tilannekomiikka on riamukasta, varsinkin tanssiin ja esittämiseen itseensä kohdistuvat osat kuten kuuden naisen kohtaus, jossa joku on aina vähän väärässä tahdissa. Enimmäkseen komiikka on hienovaraista ja siksi viattoman hauskaa. Loppunumerossa tanssijat on puettu viitteellisesti perhosiksi – tässä vaiheessa pianisti saa tarpeekseen, pamauttaa pianon kannen kiinni ja hakee perhoshaavin.

Aika hauskasti rakennettu ohjelma: lyhyt, kevyt ja hyväntuulinen aloitus, pitkäveteinen (ja pisin) keskikohta ja lyhyt ja hauska lopetus. Jokaiselle jotakin?

(Nähty: 20.12.2018, Royal Opera House)