Hypähdin joulun alla Lontooseen esityksiä katsomaan. Tai yhtä teosta: Matthew Bournen Swan Lake (toki muutakin tulee nähtyä). En muista, koska törmäsin teokseen ensimmäisen kerran, joskus yli kymmenen vuotta sitten, ehkä jokin lehtijuttu tai kuvia tai tallennepätkä jossain. Tajusin, että tämä on jotain ihan muuta kuin perinteiset Petipan-Ivanovin koreografiaan pohjautuvat Joutsenlammet. Pari eri tallennetta olen nähnyt, mutta joskus tämä oli pakko nähdä myös livenä. Se tapahtui nyt, varmuudeksi kahteen kertaan, Sadler’s Wellsissä, jossa se alun perin kantaesitettiin 1995.

Klikkiotsikkomaisesti voisi sanoa, että unohda vanhat Joutsenlammet, kun menet tätä katsomaan. Mutta ei. Vaikka näennäisesti yhteistä on vain Tšaikovskin upea musiikki, käy Bourne myös dialogia vanhan kanssa luodessaan tyystin uutta. On nuori Prinssi (The Prince), jota äiti, Kuningatar (The Queen), yrittää parittaa naisille. Prinssi on herkkä nuori mies eikä ole saanut äidiltään läheisyyttä, ja on oidipaalisen mustasukkainen Kuningattaren harrastamille nuorille miehille – Prinssin ikätovereille. Bourne on eliminoinut Rothbartin ja tämän myötä taikuuden – antagonistisena hahmona on sen sijaan juoniva Private Secretary, jolla ei aina ole Prinssin paras mielessään. Prinssi kärsii läheisyyden ja rakkauden puutteesta eikä innostu hovin rutiineista ja kuninkaallisista velvollisuuksistaan.

Matthew Bourne’s Swan Lake. Nicole Kabera (The Queen) ja Dominic North (The Prince). Kuva: Johan Persson.

Epätoivoissaan hän on jo juoksemassa järveen, mutta pysähtyy kohdatessaan Joutsenen (The Swan), ja uppoutuu hetkeksi kokonaan  joutsenten maailmaan. Väliajan jälkeen tanssiaisissa Prinssille on taas tarjolla naisia, mutta häntä kiehtoo vain salaperäinen Stranger, jonka edessä miehet väistyvät ja naiset lankeavat, Kuningatar etenkin. Prinssi näkee miehessä Joutsenen ja pettyy – vaikka pääseekin tanssimaan vaarallisen eroottisen tangon. Tanssiaisten lopussa Prinssin hauras mieli murtuu, ja neljäs näytös alkaa valkotakkisten ”hoidossa”. Joutsenet syöksyvät nukkuvan Prinssin kimppuun; Joutsen yrittää suojella, mutta tulee itse laumansa kukistamaksi. Myös Prinssin elämänvoima lopulta ehtyy. Apoteoosinen loppukuva näyttää Prinssin vihdoin saaneen kipeimmin kaipaamansa – tuonpuoleisessa hän lepää Joutsenen turvallisessa sylissä.

Bourne on kuvannut teosta mm. näin: ”It’s about somebody who needs love: who needs, in the most basic and simple way, to be held.” Tätä Prinssi ei koe koskaan saaneensa, etenkään lapsena äidiltään, niinpä hän on luonut mielessään idealisoidun kauniin mies-eläin-olion, joka täyttää tämän inhimillisen perustarpeen, edes oman mielen sisällä. Joutsenten mielikuvitusmaailma kasvaa hallitsemattomaksi ja väistämättä ajautuu hakauksiin todellisuuden kanssa, ja huonostihan siinä käy, etenkin kun perheen, työn ja yhteiskunnan odotukset muutenkin ovat ihan toista kuin mitä sisältä rikkinäinen Prinssi toivoisi.

Matthew Bourne’s Swan Lake. Dominic North (The Prince) ja Will Bozier (The Swan). Kuva. Johan Persson.

Bourne sanoo halunneensa luoda miestanssijoille kaunista liikettä tinkimättä maskuliinisuudesta. Joutsenten liikekieli onkin tyystin toisenlaista kuin perinteisesti: pienen, hennon, hauraan ja värisevän sijaan Bournen joutsenet ovat lähempänä luontoa: suuria, ylväitä, voimakkaita, eläimellisen villejä, ajoittain jopa aggressiivisia sähisten ja paljaita jalkoja tömistäen. On paljon voimakasta ylävartalon liikettä, käsien käyttöä myös pään päällä, lähes taakse kaatuvaa asentoa, kunnon juoksua (balettihipsuttelun sijaan), hyppypotkuja ja muita napakan nopeita voimakkaita liikkeitä. Läpitunkeva katse syvältä silmistä, kulmien alta. Kuten luonnossa, ei aina ihan sulokasta, mutta silti jotenkin pakottomalla tavalla valtavan kiehtovaa ja esteettisesti täydellisen nautittavaa. Vaikuttavuus ei perustunut niinkään nostoihin, loikkiin ja muihin näytösluonteisiin urheilusuorituksiin kuten klassisen baletin miesrooleissa vaan vartalon, raajojen, pään hallittuun liikkeeseen. Toinen näytös on tämän liikekielen juhlaa, niin joukkokohtaukset kuin Prinssin ja Joutsenen duetot ja varsinkin Joutsenen soolot.

Myös oivallisia kevennyksiä riittää. Viittaukset brittihoviin eivät ole edes kovin peiteltyjä – corkeineen kaikkineen. Prinssin hienostumattoman tyttöystäväkokelaan kommellukset hovissa ja Yöperhoset-baletin katsomossa herättävät hilpeyttä. Hämäräperäisellä Swank-klubillä sätkä suussa rutiiniesiintyvä elähtänyt strippari on hulvaton. Pienten joutsenten tanssi on jotain ihan muuta kuin Petipa-Ivanovilla, mutta joutsenten vakavuudesta ja ylväyden pyrkimyksestä huolimatta – tai sen vuoksikin – verrattoman riemukas.

Matthew Bourne’s Swan Lake. Edessä Will Bozier (The Swan). Kuva: Johan Persson.

Tarjolla on tietenkin paljon erilaisia teemoja, mutta tärkeimmät käyvät ihmisyyden perusteisiin: Rakkauden ja läheisyyden tarve, ja miten näiden puute (etenkin jo lapsena) lankeaa mustana varjona elämäntaipaleelle. Ja ihmisen oikeus elää omana autenttisena itsenään, ja mitä seuraa, jos ympäristö tämän oikeuden kieltää.

Oli antoisaa nähdä teos kahteen kertaan, peräkkäisinä iltoina, eri solistimiehityksin. Joutsen/Stranger-kaksoisroolissa Max Westwell ja Will Bozier onnistuivat molemmat helposti täyttämään lavan karismallaan, Westwellin liike oli ehkä vaivattomamman oloista. Prinssinä Dominic Northin tulkinnassa korostui ehkä enemmän viattomuus ja vahvat tunteet, niin epätoivo kuin riemu; Liam Mowerilla taas neuroottisuus ja hahmon ristiriitaisuus. Erityisen hauskaa oli tarkastella muutosta, kun ensimnmäisen illan karkeakäytöksinen luonnonlapsihupakko-tyttöystäväkokelas Katrina Lyndon olikin seuraavalla kerralla jäykkä ja viileä Kuningatar.

Näiden esitysten  vuoksi kannatti todellakin tehdä reissu Lontooseen.

(Koettu: 18. ja 19.12.2018, Sadlers Well’s Theatre)