Ballet Black on Cassa Panchon 2001 UK:ssa perustama neoklassinen tanssiryhmä mustille ja aasialaisille tanssijoille. Sekä Pancho että ryhmä ovat saaneet arvostettuja palkintoja ja moni nimekäs koreografi on tehnyt ryhmälle teoksia – olemassaolonsa aikana se on tilannut niitä jo seitsemisen kymmentä, mikä on runsaasti verrattain pienelle ryhmälle. Sen 25-vuotisjuhlaohjelma Sadler’s Wellsissä sisältää kaksi keskenään hyvin erilaista esitystä: Hope Boykinilta tilatun uuden teoksen …all towards hope (2026) ja Mthuthuzeli Novemberin ryhmälle aiemmin luoman teoksen Ingoma (2019).
…all towards hope (2026) on positiivinen ja toiveikas teos. Käsiohjelmasssa Hope Boykin puhuu oman tekemisen rajallisuudesta ja ennemminkin yhteisöstä, yhdessä toimimisestä, jopa radikaalista rakkaudesta – teemat toistuvat myös äänimaailmaan kuuluvasta tekstistä, joka on Boykin kirjoittamaa ja puhumaa.
”We must move as one, we must all strive for better day, moment and thought, we must become better and better will move us all towards hope. – – – We can hope, we should have hope, we will hope, we must move toward hope.”
Teos koostuu osista, joissa on paljolti erilainen musiikki (Bill Laurance), mukana niin sooloja kuin runsaita ryhmätilanteita. Vaikka ryhmää kuvataan neoklassiseksi ja naiset tanssivat kärkitossuissa, Boykinin liikekieli on paljon monipuolisempaa ja kiinnostavampaa kuin neoklassisina perinteisesti pidettyjen koreografien, eikä teoksessa pääse syntymään tylsiä suvantohetkiä. Erityisesti pitää vielä mainita kasvoilla kestävät hymyt ja runsas katsekontaktointi yleisöön. Paitsi taidokas, myös erityisesti hyvää mieltä herättävä tanssiteos!
…all towards hope. Kuva: ASH.
Mthuthuzeli Novemberin Ingoma (2019) on sävyltään hyvin toista maata: sen taustalla on platinakaivoksen työntekijöiden lakko Marikanassa Etelä-Afrikassa 2012 ja sitä seurannut verilöyly, jossa poliisi ampui 34 kaivostyöläistä ja haavoitti vielä useampia. Inspiraationa on myös vuodelta 1947 oleva maalaus, joka viittaa edellisen vuoden lakkoon, jolla myös oli verinen loppu. November kertoo, ettei halunnut rajata teostaan vain kaivostyöläisiin vaan tuoda esiin vaikutukset myös näiden läheisiin.
Ingoma. Kuva: ASH.
Teos alkaa miehen (Ebony Thomas) väkevällä soololla, jossa korostuu paljaan ylävartalon ja käsivarsien käyttö – taustalla Isä meidän -rukous eteläisessä Afrikassa puhutulla xhosan kielellä. Pian mukaan liityy vaimo (Isabela Coracy), jonka kanssa tunteikas soolo sisältää myös mm. nostoja ja muuta perinteisemmin (neo)klassista ainesta. Mies liittyy muihin kaivostyöläisiin hakkuineen ja otsalamppukypärineen voimakkaan fyysiseen liikkeeseen, jossa poljetaan rytmiä myös kumisaappailla tömistellen ja niitä kädellä läimien – lopulta jäljellä vain miehen lyhyt ja voipuva soolo. Myös naiset nousevat voimakkaaseen toisteiseen ryhmäliikkeeseen, jossa rytmiä lyödään jopa kärkitossujen kärjillä. Liike ei ole enää lainkaan tyyliteltyä ilmaisua ja klassisen kepoista vaan ankaraa ja jopa vihaista.
Ingoma. Kuva: ASH.
Enpä muista juurikaan nähneeni näin vaikuttavaa (neo)klassista tanssia! Vaikka taustalla olevaa narratiivista ainesta ei tietäisi ennakkoon, ei avoimen ja intensiivisen tunneilmaisun tulkinnasta olisi kahta sanaa – toisin kuin tyypillisesti klassisessa baletissa, jossa tunteet sublimoidaan ja koodataan abstraktimmin (lue: tylsemmin).
Tavattoman vaikuttava ilta! Jos ymmärsin oikein, jossain aiemmin teokset on esitetty päinvastaisessa järjestyksessä, mikä voi toki olla katsojalle helpompaa, mutta uskon, että nyt koettu järjestys jättää yleisöön voimakkaamman jäljen!
(Koettu: 15.10.2026 Ballet Black, Sadler’s Wells, Lontoo)
