Vielä yksi teksti taannoiselta Lontoon-reissulta, jonka aikataulua ohjasi London City Balletin (LCB) Firebird, jonka puoliväkisin halusin nähdä. Kyseessä oli Sadler’s Wellsissä kahden teoksen ilta, joka koostui John Neumeierin Ghost Light -teoksen uudesta versiosta ja Glen Tetleyn Firebird-tulkinnasta. London City Ballet perustettiin 1978 ja se toimi pitkään Sadler’s Wellsissä mutta joutui lopettamaan vajaan parinkymmenin vuoden jälkeen, kunnes herätettiin uudelleen henkiin vuonna 2024, nyt paljolti kiertueohjelmistolla.

John Neumeierin Ghost Light kantaesitettiin Hampurin baletissa syksyllä 2020. Se oli tehty  korona-ajan rajoitusten aikaan: vain kourallinen tanssijoita saattoi olla samassa tilassa luomassa koreografiaa ja harjoittelemassa Neumeierin kanssa, ja duettoja tehtiin pariskuntien tai muutoin samassa ”kuplassa” asuvien kesken. Näin teoksen täyden version (1 h 45 min) Hampurissa kesällä 2023, ja kirjoittelin siitä, sen synnystä ja Schubertin musiikista silloin enemmän (→ Ghost Light – baletti pandemian alhosta ). Siispä tässä vain jokusia näkökulmia tästä lyhennetystä (55 min) versiosta.

Teos, myös alkuperäinen, on episodinen vailla narratiivia, mikä onkin luontevaa ottaen huomioon sen syntyhistorian. Nyt nähty teos ei ole vain karsittu alkuperäisestä vaan koherentti ja itsenäinen uusi teos. Samoja episodeja on tunnistettavissa molemmissa versioissa, mutta ainakin järjestys on paikoin muuttunut ja olisiko myös jonkinlainen prologi Alina Cojacarulle tullut uutena. Myöskään alkuperäisversion laajempia viittauksia muihin teoksiin kuten Pähkinänsärkijään tai Nijinskyyn en ainakaan ilmiselvästi pannut merkille.

Ghost Light. Kuvassa Joseph Taylor ja Alina Cojacaru. Kuva: ASH.

Taitavan Cojacarun olen nähnyt tanssivat monissa Neumeierin teoksissa Hampurissakin, liikekieli on hänelle ilmeisen tuttua. Merkittävissä pas de deux’issa hänen parinaan on nyt Joseph Taylor. Myös Nicolas Gläsmann on tuttu nimi Hampurista ja hän tanssi myös Ghost Lightissa, kun sen siellä näin. Hän on ollut harjoittamassa teosta LCB:lle ja tanssiikin siinä, mm. hienon pas de deux’n Francesca Velicun kanssa sekä lopun fyysisen dueton Joseph Taylorin kanssa atleettis-maskuliinisine hyppyineen.

Verrattain klassishenkisten pas de deux’iden lisäksi on nostettava myös nykyaikaisempaa  liikettä: alkuperäisestä on onneksi säilytetty tavattoman intensiivinen (parisuhde)duetto, jossa vaikeatkin tunteet tulkitaan sellaisinaan vailla klassisen perinteen abstrahointia ja sublimointia; tämän tanssivat väkevän vereslihaisesti Noah Cosgriff ja Siméon Sorange-Félicité.

Loppuaplodeissa oli hauskaa nähdä Neumeier itsekin mukana, uskollisena tavalleen, jossa hän vetää tanssijat perässään rivissä näyttämön etureunaan ja astuu sitten pari askelta taaksepäin jättäen tanssijat kirkkaimpiin valoihin.

Ghost Light. Loppuaplodeissa ensemble John Neumeierin kanssa. Kuva: Esa Torniainen.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Firebird eli Tulilintu. Ballets Russes kantaesitti alkuperäisen Fokinin koreografian Pariisin Palais Garnierissa 25.6.1910. Ryhmän johtaja, impressaari Sergei Djagilev, oli tilannut musiikin uransa alussa olevalta nuorelta Igor Stravinskyltä, mikä osaltaanauttoi siivittämään Stravinskyä maailmanmaineeseen. Tulilintu on säilynyt myös monien sinfoniaorkesterien ohjelmistossa, ja olenkin sen kuullut useamman kerran konserttiversiona, mutta nähnyt tanssiteoksista vain palasia joissain gaaloissa. Niinpä LCB:n virvoittama versio olikin lähes pakko nähdä, kun se osui kohdalle.

Tulilinnun tarina perustuu venäläisille kansantarinoille. Djagilev halusi tehdä juurikin ”ensimmäisen venäläisen baletin”, koska koki, että baletti sitä ennen oli paljolti länsimaista, vaikkakin ehkä venäläisin maustein.

Alkuperäisessä tarinassa nuori prinssi Ivan Tsarevitš eksyy velho Kaštšein lumottuun puutarhaan ja vangitsee siellä kultaisen Tulilinnun, joka luovuttaa yhden taikahöyhenistään maksuksi vapaudestaan. Prinssi rakastuu prinsessaan, joka on Kaštšein taian pauloissa, ja päättää pelastaa hänet. Kaštšei hirviöineen panee vastaan, ja Tsarevitš kutsuu taikahöyhenellä Tulilinnun, joka pakottaa hirviöt tanssiin ja vaivuttaa uneen. Linnun neuvon avulla Tsarevitš lopulta kukistaa Kaštšein, jolloin tämän taika murtuu. Baletti päättyy nuoren parin häihin.

Tulilintu. Kuvassa Ellie Young ja Joseph Taylor. Kuva: ASH.

LCB:n Tulilintu on Glen Tetleyn versio vuodelta 1981 Tanskan kuninkaalliselle baletille – tänä vuonna Tetleyn syntymästä on kulunut 100 vuotta. LCB:n kiertueella teoksen ensi-ilta oli Vichyssä Ranskassa 18.7.2026; osuin näkemään sen ensimmäisen Lontoon-esityksen.

Tetlyn goottiversion tarina sijoittuu 1800-luvulle viktoriaaniseen aikaan: Tulilintu-hahmo on nuori tukahdutettu nainen ankaran isän hallitsemassa puritaanisessa perheessä. Hän nousee kapinaan ja voimaantuu yhdessä rakastettunsa Ivanin kanssa. Isä ottaa velho Kaštšein muodon ja yrittää lintujensa avulla saada nuoret takaisin hallintaansa. Rakkaus kuitenkin voittaa ja lopusssa vietetään häitä.

Tulilintu. Kuvassa Siméon Sorange-Félicité ja Josué Gomez. Kuva: ASH.

Teeman mukaisesti näyttämöllepano on synkänsävyinen; lavastus- ja puvustussuunnittelusta vastaa John Macfarlane, jonka käsialaa ne olivat myös Tetlyn alkuperäisversiossa 45 vuotta sitten. Tetleyn liikekieli on paljolti (neo)klassissta mutta runsain nykyaikaisemmin maustein, mikä tekee liikkeestä vielä odottamaanikin mielenkiintoisempaa.

Hienoja kohtauksia ovat mm. Tulilinnun (Ellie Young) herkkä ja tunteikas alkupuolen soolo kauniisti soivien sooloinstrumenttien (etenkin oboen) tahtiin, vaikka musiikki tuleekin tallenteelta. Atleettisempaa ja reippaampaa liikettä taas on mm. loppupuolella Ivanin (Joseph Taylor) ja Kaštšein (Arthur Henderson) taistelu sekä sen jälkeinen Kaštšein väkevän fyysinen soolo.

Tulilintu. Kuva: ASH.

London City Balletin kahden teoksen ilta venytti Lontoon-reissuni ehkä kohtuuttomankin pitkäksi, mutta oli todellakin sen arvoinen!

(Koettu: 22.10.2026, London City Ballet, Sadler’s Wells, Lontoo)