Touko Laaksosen (1920-1991), taiteilijanimeltään Tom of Finland, elämästä, taiteesta ja sen merkityksestä kertova musikaali kantaesitettiin Turun kaupunginteatterin Logomossa 2017 osana Suomen 100-vuotisjuhlaohjelmistoa. Koin sen siellä tuona keväänä ja vielä uudelleenkin, kun se sai kutsun saman vuoden Tampereen teatterikesään. Hämeenlinnan teatterin uuden produktion ensi-ilta oli syyskuun 2026 alussa Verkatehtaalla, jossa koin sen muutamaa viikkoa myöhemmin. Kirjoittelin musikaalista ja Tomin taiteesta Turun produktion kohdalla pidemmästi (→ Tom of Finland -musikaali: kynällä sortoa vastaan) enkä toista tässä ainakaan kaikkia niitä jorinoita vaan pohdin joitakin eroja ja muita tuoreita huomioita Hämeenlinnan produktiosta.
Kyse on siis jotakuinkin samasta musikaalista, jonka on käsikirjoittanut Tuomas Parkkinen, joka nyt vastaa myös ohjauksesta. Sävellykset, myös uudet, ovat edelleen Jussi Vahvaselän ja Jori Roosbergin (ex-Sjöroos) käsialaa. Tarina ja henkilöhahmot tuntuvat hyvin samoilta – onhan kyse todellisen ihmisen elämästä ja työstä; myös Tomin taiteen käsittely tuntuu hyvin samanhenkiseltä. Biisilistoja verrattaessa näkyy pieniä eroja: Toukon lapsuuteen sijoittuva Nahka-kappaleen paikalla on nyt Rasvanahkasaappaat ja Sieppaa noi sun saappaat. Biisit Ootko lintu vai kala? ja Muusta en haaveilekaan näyttävät ensimmäisen näytöksen keskivaiheilla korvanneen Puistohomojen baletin, osat I-III. Teoksen lopulla Sen pituinen se näyttää korvautuneen Balladilla Tom of Finlandista. Paha sanoa, kuinka suurista muutoksista on kyse, kun ei ole molempien partituureja ja librettokin vain Hämeenlinnan produktiosta. Osin on ehkä kyse biisien nimien muutoksista: ainakin omien muistiinpanojeni mukaan myös Turun versiossa oli Toukon ja Velin suloisen kaunis Muusta en haaveilekaan -duetto, vaikkei sitä silloin erikseen ollutkaan biisilistalla.
Tom of Finland -musikaali. Kuvassa selin Olli Rahkonen. Kuva: Tapio Aulu.
Nimihenkilö Touko Laaksosen saappaat vetää jalkaansa myös tässä produktiossa Olli Rahkonen, jonka liioittelematon habitus ja verrattain vähäeleisen seestynyt ilmaisu sopii hahmoon perin erinomaisesti; fyysinen räväkkyys ja irrottelu kun näkyvät juurikin lähinnä Laaksosen mielikuvituksessa ja sen myötä taiteessa. Toukoa ja tämän siskoa lapsena esittivät Turussa lapsinäyttelijät, nyt aikuiset: Kaija on Natalil Lintala niin lapsena kuin aikuisena – hänen tulkintansa laulusta Sisällään on riipaisevan tunneintensiivinen ja sopii teokseen dramaturgisesti (vaikka Kaijan näin vahva rooli lieneekin kyseenalainen Laaksosen elämäkerran kannalta). Pikku-Toukoa esittää lapsenkasvoinen Rasmus Koskinen, jonka energinen valovoimaisuus sävyttää puolta tusinaa muutakin sivuroolia. Toinen itselleni entuudestaan tuntematon näyttelijä, joka nousee esiin, on ilmeisen monipuolinen ja ”Tomin miehen” mitat täyttävä Pablo Ounaskari, joka löytyy peräti seitsemästä sivuroolista, mm. mainoksen ehtoisana äitinä ja seurustelukumppaninsa vanhemmilleen esittelevänä Osmo Palinina.
Laaksosen mukaan hänen elämänsä tärkein henkilö oli pitkäaikainen puoliso Veli Mäkinen eli Nipa. Antti Langin liioittelematon mutta hillityn kiihkeä tulkinta sopii mainiosti yhteen Rahkosen Touko-tulkinnan kanssa; hahmo on herkkä ja lämmin, mutta samalla sopivan jämäkkä vastavoima. Jäi fiilis, että nyt olisi näytetty enemmän fyysistä lämpöä ja hellyyttä kuin Turussa. Velin ennenaikaisen kuoleman käsittely Turussa ei näytä jättäneen merkintöjä mieleeni tai muistiinpanoihini, sen sijaan Hämeenlinnassa tämä Velin, Toukon ja Kaijan trio Hyvää matkaa, kultapieni on erinomaisen koskettava ja kaunis kohtaus.
Tom of Finland -musikaali. Kuvassa Olli Rahkonen ja Antti Lang. Kuva: Tapio Aulu.
Tangomarkkinoillakin menestynyt Lauri Ketonen esittää tragikoomisen roolin luutnantti Markus Palinina, joka on aluksi jykevästi kaapissa mutta loppua kohden tulee ulos; En ole niitä -veto onkin väkevä (samoin loppupuolen osittaisrepriisi Mä olen niitä). Lihaskimppu-nahkamies Kake, yksi Tom of Finlandin tuotannon tyyppihahmoista, on Severi Saarisen tulkitsemana sympaattinen hahmo. Monissa Tomin luomuksien kaltaisissa hahmoissa nähdään myös mm. Jonas Saari, joka oli myös Turun produktiossa.
Musiikin lisäksi musikaaliin kuuluu tanssi; koreografiasta vastaa suurelle yleisölle ehkä parhaiten kilpatanssituomarina tunnettu tanssija, koreografi ja opettaja Jukka Haapalainen. Mukana on ainakin kaksi etenkin kilpatanssitaustaista ammattitanssijaa: Mikko Matikka sekä Aleksi Seppänen, joka oli lavalla Turussakin. Tanssijanvartaloineen he ovat päässeet gladiaattoriasuissa malleiksi kuvauksiin myös Los Angelesin studiolle, ja musikaalin alkupuolella heidän välillään nähdään sähäkkä tangopätkä korkeine boleo-potkuineen. Muutoin koreografia on ehkä vähän maltillista omaan makuuni, toki joukkokohtaukset ovat hienoja, kuten Satumaiset suomipojat liikkuvilla tukeilla sekä ajoittain lavalle pölähtävä gospel-kuoro jazz-käsineen. Jalkojen käyttö koreografiassa ansaitsee toki maininnan, se kun sopii hyvin Tomin fetisseihin.
Tom of Finland -musikaali. ”Satumaiset suomipojat”. Kuva: Tapio Aulu.
Pukusuunnittelusta vastaa Tuomas Lampinen, kuten myös Turussa. Nahkaa on toki runsaasti kuten teemaan kuuluu. En tiedä, onko havaintoni oikea, mutta jäi tuntuma, että Toukon hahmon asuissa nahan osuus kasvoi teoksen edetessä, ehkä sen myötä, kun hän vähitellen koki turvalliseksi vapautua ”julkisestikin” nahkamiehenä. Puvustuksessa on hulvattomia oivalluksia, kuten luutnantti Palinin armeijan harmaiden alta paljastuva sädehtivä glitter-asu; kolmen miehen farkut, joissa on siistit reiät peppukannikoiden kohdalla (”pylly myy paremmin kuin Pikku-Myy”); ja taivaan portilla nahkaan ja kultaisiin saappaisiin sonnustautunut jumalahamo (”Jokainen saa sellaisen Jumalan kuin haluaa”).
Lavastuksessa (Teemu Loikas) on jotain tuttuakin: Taidetta vai pornoa pohditaan Tomin saman piirroksen ympärillä kuin Turussa: Police Orgy -nimen myöhemmin saanut lyijykynäpiirros vuodelta 1968 (ToFF #68.12). Skenografisesti mielenkiintoisin ja ehkä (uhka)rohkeinkin osa ovat neljä suurta liikuteltavaa screeniä, joilla videoin (Alex Hautamäki) saadaan aikaan taustakuvat niin Helsingin kaduilta kuin muualtakin. Omaan silmääni erityisen hieno on merenkäynti Balladin Tom of Finlandista taustalla, samoin punaiset pysäytyskuvat Sisällään-biisin aikana. Uhkarohkean puolelle videon käyttö menee Tomin kuvien animoinnissa: luonnosten hahmottuminen screeneillä on vielä hienoa ja tyylikästä, mutta kun hahmot ryhtyvät tanssimaan, ollaan jo uuden äärellä. Vaikka Tomin taide on still-kuvia, ne ovat vähemmän poseerauksia ja enemmän tilanteiden ja toiminnan – liikkeen – pysäytyskuvia, joiden dynaamisuus syntyy Laaksosen lyijykynästä. Aluksi kuvien näkeminen animoituina tuntui perin oudolta, mutta ainakin toisella katsomiskerralla siitä aloin ehkä hiukan jo pitämäänkin. Animaatio on hyvin taitavasti tehty (Topias Airas & Pekka Järvinen) ja motion capture -tekniikkaa (Peke Huuhtanen & Karo Pietilä) käyttäen hahmot tanssivat samaa koreografiaa kuin elävät esiintyjät lavalla. Teknisesti taitavaa ja vaikuttavaa, mutta ehkä vielä jäin hiukan epävarmaksi estetiikan osalta.
Tom of Finland -musikaali. Kuvassa Olli Rahkonen ja Antti Lang. Kuva: Tapio Aulu.
Turun produktiosta kirjoittaesssani pohdin, ettei vielä olla siinä avoimemmassa ja paremmassa maailmassa, josta Tom fantasioi ja piirsi. Nyt, lähes kymmenen vuotta myöhemmin, moni asia on ehtinyt kehittyäkin, mutta samalla taantumuksen uhka on viime aikoina kasvanut entistä vahvemmaksi ja paikoin jo toteutumassakin.
Hämeenlinnan produktion käsiohjelman takasisäkanteen on painettu motoksi: ”Älä pelkää haluta” – kannustus, jonka musikaalissa äiti sanoo pikku-Toukolle ja Touko myöhemmin Velille. Rohkeuden ohella on edelleen – ja entistä enemmään – ajankohtainen Laaksosen kannustus, jonka hän sanoitti Ilppo Pohjolan Daddy and the Muscle Academy (1991) -dokkarin lopulla: ”Ei saa lannistua!”
Tom of Finland -musikaali. Kuvassa ensemble loppukiitoksissa. Kuva: Esa Torniainen.
(Koettu 25.-26.9.2026, Hämeenlinnan teatteri, Verkatehdas)
