Tom of Finland -musikaali: kynällä sortoa vastaan

Tom of Finland (eli Touko Laaksonen, 1920-1991) lienee Suomen kansainvälisesti tunnetuimpia kuvataiteilijoita, vaikka hän suuren yleisön tietoon on tullutkin vasta viime aikoina mm. postimerkkien, liinavaatteiden, kahvipakkausten jne. myötä. Nyt Suomen 100-vuotisjuhlavuotena on kantaesitetty myös Dome Karukosken elokuva ja Turun kaupunginteatterin musikaali. Molemmat ovat elämäkerrallisia, joten tätä kirjoitellessani mielessäni harhailee myös pari varhaisempaa elämäkertaa, joihin Laaksonen itsekin vielä ehti vaikuttaa: Ilppo Pohjolan dokkari Daddy and the Muscle Academy (1991) ja F. Valentine Hooven III:n Tom of Finland: elämäkerta (1992, Helsinki: Otava).

Juliste: Tom of Finland / Sam Sihvonen

Juliste: Tom of Finland / Sam Sihvonen

Musikaali alkaa lapsuudesta ja kertoo pikku-Toukon varhaisesta kiinnostuksesta nahkaa, saappaisiin ja miehiin – samassa lämpimän innostuksen hengessä kuin Laaksonen Pohjolan dokkarissa. Sitten asevelvollisuus ja sota (jatkosodan aikana hän yleni luutnantiksi ja sai ansioistaan Vapaudenristin). Sodan aikana harrastus univormumiehiin kukoisti, mutta sittemmin maan vapauden puolustamiseen osallistuneita palkittiin sortotoimin (niin meillä kuin muuallakin – vrt. esim. Alan Turing). Päivätyökseen Laaksonen piirsi mainoksia ja iltapuhteina itseään kiihottavia ”likaisia kuvia”. Puolisokin löytyi, Veli eli ”Nipa”, jonka kanssa elämää kesti 28 vuotta, tämän kuolemaan asti – Laaksosen mukaan kumpikin oli toiselleen elämänsä tärkein henkilö. Ennen pitkää eroottiset kuvat alkoivat lyödä leiville ja mainosala sai jäädä – ensin Euroopassa ja varsinkin Velin kuoleman jälkeen yhä enemmän Amerikassa, lopulta kautta maailman tunnettuna ikonisen kuvaston luojana.

Tuomas Parkkisen libretto seurailee elämäntarinaa sopivasti vapauksia ottaen ja punoo oivaltavasti mukaan myös juonteita Tomin fantasiamaailmasta. Tekstissä on paikoin hersyvän nerokkaita riimejä, kuten upseerismiehen vakavan pateettisesti esittämässä biisissä En ole niitä (”käännyin puoleenne ja laskin suoleenne”; ”Suomen vuoksi kuolen, poikien pallit nuolen” – jos nyt korvakuulolta jäi oikein muistiin). Reija Wäreen ohjaus ei juuri jätä toivomisen varaa – Tomin taiteen rehellinen henki on tavoitettu sortumatta sublimointiin ja sievistelyyn. Jussi Vahvaselän ja Jori Sjöroosin musiikki on monipuolista: Toukon ja Velin herkästä duetosta ja Kaijan riipaisevasta valituksesta aina finaalin Glad to Be Gay -retrodiskohumppaan. Jani Uljaan lavastus on toimiva ja etenkin Tuomas Lampisen pukusuunnittelu tekee kunniaa Tomin kuvastolle.

Kaija (Anna Victoria Eriksson), Touko (Olli Rahkonen) ja Veli (Jukka Nylund) elokuvissa. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Kaija (Anna Victoria Eriksson), Touko (Olli Rahkonen) ja Veli (Jukka Nylund) elokuvissa. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Nimiroolissa Olli Rahkonen ja (vähän ohueksi, muttei ihan yhtä ohueksi kuin leffassa jäävänä) Veli-puolisona Jukka Nylund tekevät hyvää työtä edustaen osin aika arkistakin todellisuuden tasoa, samoin (yllättävän isoksi kirjoitetussa) Kaija-sisaren roolissa Anna Victoria Eriksson. Oletetun reaalimaailman hahmoista esiin nousi myös MIka Kujalan esittämä Markus Palin, kaapissa oleva upseerismies. Wäreen ohjauksesta sopii odottaa laadukasta tanssia, ja sitä nähtiinkin – on aina fiksu ajatus tuoda musikaalilavalle kourallinen ammattitanssijoita (kuten Aleksi Seppänen), joiden taitoihin huomio kiinnittyy, ja jää fiilis, että koko ensemble tanssii upeasti. Toki iso osa tanssikin, olihan mukana monia musikaalin moniosaajia (kuten Tuukka Raitala, jonka pepun Tom signeerasi).

Touko (Olli Rahkonen) ja piirroshahmo (Tuukka Raitala). Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Touko (Olli Rahkonen) ja piirroshahmo (Tuukka Raitala). Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Jollekin Tom of Finland on ehkä huokea pornotuhertelija, toiselle taas homoliikkeen vapaustaistelija – totuus löytynee, niin kuin yleensä, ääripäiden väliltä. Tuhertelusta ei ainakaan ole kyse, piirrostekniikka on taitavaa; Tomin tavoitteena oli jonkinlainen fotorealismi, mikä näkyy hyvin mm. tekstuureissa ja valoissa & varjoissa. Toki anatominen verismi antaa paikoin tilaa hypernaturalismille, mikä tuo fantasiavartaloihin karikatyyrisiä sävyjä.

Kuvaston instrumentaalinen merkitys lienee kuitenkin keskeisin: sorretulle vähemmistölle oli – ja on – tarjolla toiseutettu osa: rikollinen, mielisairas, syntinen. Tomin kuvista loistaa poissaolollaan sorron sisäistetty alistuminen, häpeäksi yleistynyt syyllisyys ja kielletyn halun salailu. Nämä hypermaskuliiniset miehet totisesti tohtivat lausua rakkautensa nimen, he ottavat toimijuuden omiin käsiinsä ja riistäytyvät ulos marginaalista. Eroottinen taide tarjoaa näin vapautuksen kapinallista sanomaa: riemu, tyytyväisyys, toverillisuus, avoimuus, läsnäolo – ronski mutta lämpimän leikkisä aisti-ilollinen nautinto pelokkaan, hämyisen ja hätäisen pusikkoseksin sijaan. Toki voi myös kysyä, eikö macho-hahmojen idealisointi juurikin tue syrjiviä hegemonisen maskuliinisuuden rakenteita. Mielestäni kuitenkin Kaken ja kumppanien asettaminen himon, katseen ja toiminnan kohteiksi karnevalisoi macho-fasadin, paljastaa ihmisen sen takaa ja riisuu väärästä vallasta.

Kake (Ville Erola) lohduttaa Osmoa (Tuukka Raitala). Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Kake (Ville Erola) lohduttaa Osmoa (Tuukka Raitala). Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Toisin kuin elokuva, musikaali toistaa sievistelemättä Tomin eroottista kuvastoa (jopa tuottaen piiroksia livenä näyttämölle) ja onnistuu tekemään sen alkuperäisessä ilon, ylpeyden ja voimaannuttavan vapautuksen hengessä, unohtamatta kuitenkaan elämän kirjon tummempiakaan sävyjä. Elokuvassa K16-kuvasto oli mukana vain viitteellisesti, mutta se olikin ehkä tavanomaisempi elämäkerta, jossa päähenkilöä pyrittiin ymmärtämään ulkoapäin ja perustelemaan hänen valintojensa oikeutusta; näin kuvasta tuli kliinisempi ja viileämpi. Musikaali tavoitti sen sijaan mielenmaiseman, jonka Laaksonen olisi epäilemättä tunnistanut – eikä pelkästään tiukkalihaisten uroiden piukeiden pöksyjen vuoksi.

Laaksosen alter ego Tom täydensi tosielemää fantasialla ja piirsi uskoa paremmasta maailmasta, jossa hän ei vielä itse elänyt. Emme elä vieläkään, mutta Laaksosen sanoin: ”Ei saa lannistua”.

(Koettu: 29.4.2017, Turun kaupunginteatteri, Logomo-teatteri)

PS. Loppuunmyydyt esitykset Turussa lienevät jo ohi, mutta elokuussa Tampereen teatterikesässä musikaalin voi vielä kokea. Saas nähdä, miten kundeilla säilyy kropat grillimakkarakauden yli 😉