Kuolema (Venetsiassa)

Kansallisteatterin tuore produktio Thomas Mannin novellista Kuolema Venetsiassa jätti minut kahden vaiheille: toisaalta oli halu rientää kirjoittamaan heti jotain, toisaalta tuntui, että taitaa vaatia kypsyttelyä. Aikataulusyistä jälkimmäinen voitti, ja hyvä niin. Olin lukenut tekstin viimeksi kauan sitten, joten kertasin sen edellisenä iltana – tosin englanninkielisenä käännöksenä, suomenkielistä kun ei ollut käsillä ja saksankieliseen ei olisi yksi ilta riittänyt. Valmistautuminen osoittautui suotuisaksi: vaikka Michael Baranin dramatisointi Oili Suomisen suomennoksesta on hiukan tiivistetty, on näytelmässä paljon tekstiä.

Tarinan päähenkilö on arvostettu kirjailija Gustav von Aschenbach, leski ja aikuisen tyttären isä, jonka elämä on kääntynyt iltaan. Innoitus on kaikonnut, ja syntyy päätös lähteä muutamaksi viikoksi matkalle, Venetsiaan. Perillä hotellissa hän huomaa puolalaisen aatelisperheen teinipojan, Tadzion, ja tyystin hurmioituu tämän täydellisestä kauneudesta. Aschenbach törmää poikaan tuon tuosta ja ihastelee tämän jumalaista ulkomuotoa. Lopulta hän alkaa myös seurailla poikaa pitkin koleran riivaman Venetsian katuja – ei kuitenkaan tohdi ottaa kontaktia. Pojan lumoava ilmestys rannalla on lopulta viimeinen näky Aschenbachin silmissä ennen elämän lopullista sammumista.

Kuvassa Jukka Puotila, Jukka-Pekka Palo ja Artturi Aalto. Kuvaaja Tuomo Manninen.

Kuvassa Jukka Puotila, Jukka-Pekka Palo ja Artturi Aalto. Kuvaaja Tuomo Manninen.

Mannin teksti on luettaessa paikoin häikäisevän kaunista, etenkin Tadzion piirteitä, asentoja ja liikettä kuvaavissa kohdissa kirjailija tuntuu ilmeisen innoittuneelta. Suomisen/Baranin puhutuksi tarkoitetussa versiossa ei aivan yhtä suurta suloa ole tavoitettu, mutta ylen sujuvasti sekin hivelee korvia. Tekstiä on tosiaan paljon, ihanan paljon; kielen virtaa: tyventä ja tyrskyjä! Baranin ohjaus ja Tarja Simonen skenografia jättävät tilaa näyttelijäntyölle – ansaitusti, juhlistaahan Jukka Puotila Aschenbachin roolissa taiteilijanuraansa. Omaa käsitystäni Puotilasta olivat hiukan leimanneet kevyet hupijutut: tässä hän osoittaa herkän kykynsä nautinnollisen tarkkaan ja elävään tekstin tulkintaan. Kertojana, ikään kuin Mannina lavalla, ja sekalaisissa muissa rooleissa nähdään Jukka-Pekka Palo. Kolmantena lavalla on sellisti Artturi Aalto, joka soittaa osin sooloina ja osin puheen päälle mm. Philip Glassin soljuvia sellobiisejä. Tadziota ei lavalla ole (ellei häntä halua nähdä nuoressa soittajassa), pojasta välittyy vain Aschenbachin mielensisäinen vahvan tunneväritteinen kokemus.

Kuvassa Artturi Aalto ja Jukka Puotila. Kuvaaja Tuomo Manninen.

Kuvassa Artturi Aalto ja Jukka Puotila. Kuvaaja Tuomo Manninen.

Tällainen puhedraama mestarillisesti tulkittuna on juuri sitä teatterin ydintä, johon joskus nuorna miesnä katsomossa rakastuin! Ei tarvita puhkipureskeltua actionia: sopii luottaa katsojan kykyyn osallistua mielen maailman luomiseen yhdessä tekijöiden kanssa. Tekijöiden tarkoittaman maailman, tai jonkin ihan muun.

Tadziota kuvataan jumalaisen veistokselliseksi kuin ”Kreikan kukoistuskauden kuvapatsaat”. ”Vain kauneus on yhtä aikaa sekä jumalallista että näkyvää”, todetaan Platon-parafraasissa, (jolla Mann samalla ylevöittää vanhan miehen kiinnostuksen nuoreen teiniin, rinnastaen Sokrateehen ja Faidrokseen). Jumalat sikseen – kauneus, kuten rakkaus, jalostaa ja virvoittaa yhtä lailla pakanankin mieltä harmaan arjen tuolle puolen.

Kukin voi lukea teoksen merkitysten tiheiköstä haluamiaan teemoja, esim. kuolemaan vihjaa jo teoksen nimikin. Aschenbach on elänyt kunnioitettuna kirjailijana, tiukkaa itsekuria noudattaen, lahjakkuutensa velvoittamana. Lopun lähestyessä torjutut intohimot murtautuvat esiin ja mieli avartuu kielletylle rakkaudelle ja aistillisen kauneuden nautinnolle. Aschenbachille nämä lienevät kiusauksia, joille antautuminen vaatii suurta rohkeutta (Oscar Wildea mukaillen). Synnin palkka on kuolema – vai sittenkin suloinen nautinto, vaikka lyhytkin? Parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Mutta ehkä järjen ja tunteen, velvollisuuden ja intohimon välillä voisi taiteilla myös ilman repressiota? Sisältään pitäisi vain löytää rohkeus antautua elämälle ja sen tarjoamille nautinnoille.

Jotta eläisi hiukan – ennen kuin kuolee.

(Koettu: 10.5.2017, Kansallisteatteri)