Neljän koreografin Voimalla

Kansallisbaletin neljän teoksen Voima-illassa nähtiin kotimaisilta kokeneilta koreografeilta neljä osin hyvinkin tuoretta teosta – erilaisia mutta omalla tavallaan puhuttelevia jokainen. Neljä teosta lyhyessä ajassa on ylitsevuotavan runsas kattaus – niinpä seuraavassa vain lyhyesti kustakin, koska mukaan onnistui tarttumaan vain vajavaisia muisti- ja mielikuvanpalasia.

Illan avasi Susanna Leinosen Breaking the Fury (2012), joka oli kauttaaltaan Leinoselle ominaista tarkkaa liikettä, voimakasta ja tinkimätöntä, kovaakin, ja tiukasti otteessaan pitävää. Leinonen hallitsee pelottavan hyvin erityisesti uhka- ja (väki)valta-asetelmien ilmaisemisen tanssilla: tässäkin yksilöä, naista (olikohan Linda Haakana) vatkattiin univormuyhteisön käsissä ihan urakalla. Atte Kilpisen suikertelu pitkin laatikoita jäi myös vahvasti mieleen. Leinosen liike niin yksilö- kuin ryhmätilanteissa on nautittavaa katsottavaa, mutta ei siinä likikään kaikki: taas oli Jouka Valkaman taianomaisia projisointeja mukana antamassa hienoa tukea kokonaisesteettiselle elämykselle. Projisointipintana oli ajoittain etunäyttämön väliverho tanssijoiden ja yleisön välissä – hieno vaikutelma! Ankaraa tunnelmaa tehostivat myös Mikki Kuntun yksinkertaiset jylhät valot, samoin Kasperi Laineen musiikki, joka elävän sinfoniaorkesterin soittamana kuulosti sopivan jykevältä.

Kuva: Suomen kansallisbaletti/Mirka Kleemola

Kuva: Suomen kansallisbaletti/Mirka Kleemola

Väliajan jälkeen aloitti Jyrki Karttusen Valse Triste (2017) Sibeliuksen tunnettuun surulliseen valssiin (op. 44, osa 1) musiikista Arvid Järnefeltin näytelmään Kuolema, jossa kuolemansairas äiti kuumehoureissaan uneksii tanssivansa, kunnes voimien ehdyttyä heittäytyy miesvainajansa hahmoisen kuoleman syliin. Pateettinen teema sopii Karttuselle, vakavienkin aiheiden lempeälle ja leikkisälle tulkille. Karttusella äiti (Salla Eerola) valkeassa asussaan ja kärkitossuissaan tuntuu ilmentävän vakavaa ja surumielistä näkökulmaa. Muu porukka lavalla on puettu sinisiin kimalteleviin kokovartalosukkiin, ja he sulautuvat Kalle Ropposen unensinisen kauniiseen skenografiaan vähän tärähtäneine tähtitaivaineen. Nämä hahmot eivät tunnu jakavan äidin mielentilaa, vaan liikkeessä on kosolti Karttuselle ominaista huumoria ja kepeyttä. Ehkä he ovat kavaljeereja äidin unitanssiaisista tai edustavat kenties kuolemaa – joka tapauksessa hiovat kuoleman kulmia leppoisammiksi. Ei kuolema lohduton ollut näytelmässäkään: äidin viimeinen viesti pojalleen siinä oli: ”rakkaus, se on kaikesta tärkeintä, se ei kuole milloinkaan – – rakasta kaikkia, kaikkia, vieraitakin, niinkuin olet minua rakastanut”.

Kuva: Suomen kansallisbaletti/Mirka Kleemola

Kuva: Suomen kansallisbaletti/Mirka Kleemola

Virpi Pahkisen Cantus Arcticus (2017) perustuu Einojuhani Rautavaaran samannimiseen konserttoon ”linnuille ja orkesterille” (op. 61), jossa mukana nauhalta myös Pohjoisen lintujen laulua, mm. joutsenten. Kuten Rautavaaran myös Pahkisen teoksessa on kolme osaa: Suo, Melankolia ja Joutsenet muuttavat. Ensimmäinen osa on taivaallisen kaunis: Cauê Frias ja Mai Komori liikkuvat yhdessä kuin verkkaan muuttuva elävä veistos – lumoavaa! Toinen osa on Nikolas Koskivirran esittämä hieno soolo ja kolmas ryhmäkoreografia tusinalle tanssijalle. Pahkisella on omaleimainen ja kiehtova liikekieli mm. hallittuine käsien, jalkaterien ja pään asentoineen – mutta paikoin, kuten tässä toisen ja kolmannen osan kohdalla, se jää itselleni vähän teknisen viileäksi: mielenkiintoista, mutta ei kosketa vahvasti tunne- tai elämäystasolla.

Kuvassa Mai Komori, Cauê Frias. Kuva: Suomen kansallisbaletti/Mirka Kleemola

Illan päätti toisen väliajan jälkeen Jorma Uotisen Jord (2005), jonka taisin nyt nähdä jo neljännen kerran. Tarkempaa tarinaa siitä vuoden takaisessa jutussani. Hyvin kestää katsomista kerran toisensa jälkeen! Vaikka ”viskeraalinen” efekti toistojen myötä on aavistuksen lientynyt, niin affektiivinen vaikuttavuus ei lainkaan. Jos illan muissa teoksissa katsomisen nautinto vaati hiukan oivaltamista tai ainakin esteettistä tulkintaa, Jord löytää tiensä myös analyyttisen ohi suoraan tunne-elimistöön tarjoten kohtuuttoman vaikuttavan elämyksen.

Kuvassa Antti Keinänen, Ilja Bolotov. Kuva: Suomen kansallisbaletti/Sakari Viika

Hieno ilta, jossa ei ollut heikkoa lenkkiä. Vähän tuli esteettisesti ylensyönyt olo, ehkä tässäkin parempi överit kuin vajarit?

(Koettu: 24.5.2017, Suomen kansallisbaletti)

PS. Vielä pitää mainita yksi teoksia yhdistävä tekijä: kaikissa oli vaatevelho Erika Turusen upea puvustus!