Jonathan Larsonin musikaali RENT kantaesitettiin New Yorkissa 1996, vain pari viikkoa Larsonin ennenaikaisen kuoleman jälkeen. Näin tästä Broadway-produktiosta joskus tallenteen, samoin näin vuoden 2005 lopulla ilmestyneen Chris Columbuksen ohjaaman elokuvan 2006. Molemmat jättivät vaikutuksen sekä tarttuvilla biiseillään että tunneintensiivisellä tarinan kerronnallaan – siinä määrin, että piti mennä katsomaan musikaalin upouusi produktio, kun se sopivasti osui Lontoon-reissun aikatauluun, heti muutama päivä sen ensi-illan jälkeen.
Larsonin tarina on päivitetty uudelleenkerronta Puccinin oopperasta La bohème (1896), jonka libreton (Luigi Illica & Giuseppe Giacosa) taustalla puolestaan on Henri Murgerin Scènes de la vie de bohème (1851, suom. Boheemielämää (1924)). Ooppera kertoo romantisoituja tarinoita nuorista ihmisistä 1840-luvun Pariisissa, jossa tuberkuloosi kylvi kuolemaa varsinkin köyhemmissä väestön osissa, kuten boheemien taiteilijoiden piireissä (keskeisissä hahmoissa runoilija, kuvataiteilija, laulaja, muusikko ja filosofi). Larsonin tarina sijoittuu 1990-luvun alun New Yorkiin, HIV/AIDS-epidempian tappavimpiin aikoihin, jolloin ensimmäisiä lääkkeitä vasta alkoi tulla saataville; nuorista pääosahahmoista (elokuvantekijä, rock-muusikko, strippari, filosofi, drag queen, performanssitaiteilija) useimmat ovat HIV-positiivisia.
RENT. Kuva: Pamela Raith.
Larsonin tarinassa, kuten sen esikuvissakaan, ei ole varsinaista pääjuonta vaan näkökulmia ihmisten elämiin, jotka risteävät ja vaikuttavat toisiinsa. Puccinin oopperan lähtötilanne ja perussävy on paljolti keveähkö ja leikkisä, vaikka päättyykin traagisesti naispääosa Mimìn kuolemaan. Larsonin tarinassa on samaa henkeä, ehkä hiukan synkemmin sävyin kuoleman uhan ollessa läsnä alusta alkaen. RENTin Mimi ei lopulta ihan kuole, eikä kukaan muukaan cis-hetero, vaan se osa on varattu trans-homo- drag queenille, mikä lienee ollut linjassa tuon ajan vallitsevan traagisen queer-representaation kanssa.
Luke Sheppardin ohjaama uusi produktio – 30 vuotta kantaesityksen jälkeen – on ilmeisen uskollinen Larsonin alkuperäiselle tekstille ja (omaan koulimattomaan korvaani myös) musiikille, ja skenografiassakin (lavastus David Woodhead, puvustus Gabriella Slade) on tavoitettu ajan henkeä kuvaputkitelkkareineen kaikkineen. Tarina ja biisit ovat tunnetusti upeita, joten esityksen vaikutus on kiinni ohjauksesta ja esiintyjistä. Niissä on paljon hyvääkin.
RENT. Kuvassa Travis Ross ja Alexa Lopez. Kuva: Danny Kaan.
Travis Ross Rogerina on ilmiömäinen: upea rock-ääni ja energinen kokovartalofyysinen ilmaisu mm. biisissä One Song Glory, kovaa ja koskettavasti toiveestaan luoda vielä yksi hyvä biisi ennen kuolemaa. Räiskyvä duetto Another Day Mimin kanssa toimii myös mainiosti ja tuo esiin Rogerin hahmon haavoittuvuutta. Alexa Lopez Miminä on ehkä reippaammin femme fatale -henkinen, mikä sopii hyvin soolobiisiin Out Tonight, jossa hänen tulkintansa on voimakkaan fyysinen.
Toinen erinomaisen hyvin yhteen toimiva pari ovat Angel (Jeevan Braich) ja Collins (Billy Nevers) – varsinkin Angelin lähes akrobaattinenkin osuus biisissä Today 4 U on mykistävä. Heidän äänensä soivat suloisesti yhteen lemmenbiisissä I’ll Cover you, jonka yhteistulkinta on kaunis ja herkkä ensimmäisessä näytöksessä, puhumattakaan Collinsin vereslihaisen koskettavasta repriisistä Angelin kuoleman jälkeen. Edellä vain pari itselleni vaikuttavaa nostoa, eivät toki muutkaan ole heikkoja lenkkejä.
RENT. Kuvassa Billy Nevers ja Jeevan Braich. Kuva: Pamela Raith.
Produktio on muutenkin kaikin puolin taidokas, mutta tunnevaikutus jäi jotenkin aiempia RENT-kokemuksia vaimeammaksi. Ihan varmaksi en osaa sanoa, miksi, mutta ainakin osin se liittynee aiemmissa versioissa kokemaani elämän ja kuoleman teemaan, taustalla vaanivaan kuoleman uhkaan, joka tuntuu tässä jäävän ohuemmaksi. Tai sitten olen vain kyynistynyt. Toisaalta tekijät, niin ohjaaja kuin näyttelijät, ovat sukupolvea, jolle HIV/AIDS ja sen aito uhka elämälle on ehkä jo lähes yhtä kaukainen menneen maailman juttu kuin Puccinin oopperan keuhkotauti omalle sukupolvelleni; eihän HIV eikä edes AIDS nykyisin enää ole kuolemantuomio tehokkaiden esto- ja hoitolääkitysten ansiosta. Mutta jos tämä teema siirtyy varjoon, mitä RENTistä jää? Tarttuvat biisit ja ihmissuhdedraama? Ehkä en siinä tapauksessa olekaan täsmällisintä kohderyhmää.
Mutta silti – no day but today!
(Nähty 13.10.2026, The Tom Stoppard Theatre, Lontoo)
