”Olen aina halunnut olla nainen”, sanoo mies vaimolleen keittiön pöydän äärellä. TTT:n Ennen kuin mieheni katoaa (2026) on Selja Ahavan samannimisen romaanin (2017) dramatisointi – ohjaus ja dramatisointi on merkitty Anna Jaanisoon nimiiin ja ja dramaturgiksi merkitty myös Rasmus Arikka. Tarina on mielenkiintoinen ja erityisesti sitä on minäkertojan näkökulma: omassa suvakkikuplassani törmään paljolti syrjittyjen vähemmistöjen kertomuksiin, mutta nyt päästään kurkistamaan toiselle puolelle, etuoikeutetun cis-henkilön herkkiin nahkoihin.
Alun lainaus osoittautuu esityksen edetessä hiukan harhaanjohtavaksi: käy ilmi, että kertojan puoliso on aina kokenut olevansa nainen – on aika iso ero siinä, onko oleellisesti jotakin vai sattuuko vain haluamaan jotakin. Aiemmin hän ei ole ilmeisesti voinut tai uskaltanut olla oma itsensä vaan on elänyt sitä sukupuolta, joka hänelle on synnytyslaitoksella määrätty ulkoisten piirteiden perusteella. Transihmisille muu ei aiemmin liene ollut juurikaan mahdollista eikä se helppoa ole vieläkään. Hän on löytänyt puolison, tarinan kertojaminän, mutta edes tälle hän ei ole aiemmin kertonut sisäistä totuuttaan. Ennen kuin nyt – kun ”elämää on vielä jäljellä”, ei liene kohtuutonta, että sitä voisi hetken elää vielä omana itsenäänkin.
Edellä sanottu on omaa tulkintaani: näytelmä on melko puhtaasti kertojaminän, vaimon, näkökulma, eikä toinen osapuoli kuulu edes sen henkilögalleriaan. Keskiössä on tilanteen vaikutus vaimoon. Olisi toki naiivia ajatella, että radikaalia vaikutusta ei olisi. Sukupuoli on monelle siinä määrin peruskallion kaltainen asia, lähes idée fixe, että sen moninaisuus tai mahdollisuus muutokseen tuntuu tyystin mahdottomalta. Ja kun tämä varmuus menee päreiksi, niin onhan siinä tekemistä. Vaimo käsittelee asiaa toisaalta pinnallisen kypsästi yrittäen aluksi vähän tukeakin, mutta soveltaa lopulta pääosin aggressiivisempia narratiiveja kuten syyttämistä (tiesi aina mutta valehteli), ylidramatisointia (oliko mikään koskaan totta) ja pettämisen logiikkaa (mies toi suhteeseen mukaan toisen naisen). Epätoivoisen tuntuisia yrityksiä pitää kiinni siitä kuvasta, jonka on mielessään luonut toisesta ja suhteesta häneen. Eli hyvin ymmärrettäviä yksilön oman identiteetin suojelemisen keinoja.
Ennen kuin mieheni katoaa. Kuvassa Riikka Papunen. Kuva: Kari Sunnari.
Toimimattomuudessaan iInhimillinen on myös vaimon reagointitapa: vaikeaa tilannetta ei yritetä työstää ja ratkaista vaan sitä paetaan: ”Annoit periksi ensimmäisestä lauseesta”, vaikka jonkinlainen kompromissi olisi voinut ehkä löytyä. Itselleni teoksen avainrepliikki tulee vaimon lausumana hiukan ennen väliaikaa: ”En kyennyt rakastamaan ihmistä, joka oli sisältä sama”. Rakastaminen on jännä juttu. Määritelmällisesti se on tietynlainen tunne jotakin kohtaan. Onko ihmisten välisessä rakkaudessa tuo kohde se toinen ihminen vai oma kuvitelmani siitä, millainen se toinen on, tai millainen toivoisin hänen olevan? Ja jos se onneton ei onnistukaan olemaan sellainen kuin haluan, niin siihenkö se rakkaus sitten loppuu, jos sitä koskaan olikaan. On hiukan vaikeaa kuvitella rakkaudelle perustuvaa ihmissuhdetta, jonka osapuolet eivät haluaisi toisilleen hyvää – kuten elämää omana autenttisena itsenään.
Ennen kuin mieheni katoaa. Kuvassa Rashidah Aljunied ja Riikka Papunen. Kuva: Kari Sunnari.
Näytelmässä Riikka Papunen esittää vaimoa sympaattisesti: habitus, gestiikka ja lempeä puhetapa herättävät katsojassa myötätuntoa, vaikka puheiden sisältö välillä nostattaa kiukkua. Rashidah Aljunied puolestaan on enimmäkseen jonkinlainen museo-opas, joka esittelee rinnakkaisia tarinoita, joita voinee pitää vertauksina päätarinalle. Teoksen ennakkotiedot puhuvat kartoista, eksymisistä, löytämisistä ja uusista aluista. Itse luen näitä esiteltyjä kolonialistisen (Kolumbuksen retket) ja ableistisen (Perttulan tylsämielisten kasvatuslaitos) riiston tapauksia esimerkkeinä radikaalista syrjinnästä, joka on samaa jatkumoa kuin transfobia.
Näistä muista julman vallankäytön hierarkioita tarkastelevista tarinoista nousee esiin vielä lokki: ”Se on lokki. Annan sen olla lokki. En vaadi siltä enempää.” Tarinan minä on siis se, joka päättää, kuka saa olla lokki ja mitä lokilta vaaditaan. Minä, minä, minä.
Lokki sentään saa olla oma itsensä.
Ennen kuin mieheni katoaa. Kuvassa Riikka Papunen. Kuva: Kari Sunnari.
(Nähty: 3.10.2026 Tampereen työväen teatterin Kellariteatteri)
