Alkuperäisromaanin ensilehti (1731)
Manon, täsmällisemmin L’histoire de Manon, on Kenneth MacMillanin baletti, jonka hän loi Royal Balletille vuonna 1974 ollessaan sen taiteellisena johtajana. Teos on säilynyt kiinteänä osana ryhmän repertuaaria: näin esityksen numero 316 (sekä kenraaliharjoituksen ennen esitystä numero 314). Baletin tarina perustuu Abbé Prévostin romaaniin Histoire du Chevalier des Grieux, et de Manon Lescaut (1731); samaan tarinaan pohjautuu myös Jules Massenet’n ooppera Manon (1884) ja Giacomo Puccinin Manon Lescaut (1893). Musiikki on Massenet’n mutta ei tuosta oopperasta vaan muista teoksista, Leighton Lucasin ja Hilda Gauntin kostamana kokonaisuutena.
Noita oopperoita olen nähnyt jokusenkin kerran, ja MacMillanin baletista Suomen kansallisbaletin vuoden 2011 produktion pari kertaa sekä Eesti Rahvusballettissa Tallinnassa 2014 – se onkin ainoa, josta olen kirjoittanut yli 10 vuotta sitten, joten nyt on jo aika, semminkin kun nyt näin sen ”kotonaan” Royal Balletissa.
Manon on dramaattinen baletti ja lienee hyvinkin tyypiteltävissä neoklassiseksi; liikekieli on varsin klassista, muttei kaikkein pölyttyneintä. Vaikkei se edustakaan genreä, josta eniten nautin, siinä on paljon viehättävää ja mielenkiintoista liikettä – ja onhan se genressään tavattoman kaunis teos. Mielenkiintoisen tarinan ja modernin klassikon asemansa vuoksi se ansaitsee tässäkin vähässä blogissani hiukan perusteellisemman käsittelyn.
Tarina sijoittuu 1700-luvun alkupuolen Ranskaan, tiukan aurinkokuninkaan jälkeiseen vapaamielisempään kohtaan ancien régimea, jossa feodaalinen yhteiskunta ja vahva säätyjako vielä vallitsivat vähän ennen suurta vallankumousta. Nuori neito (Prévostin romaanissa vasta 15-vuotias) Manon Lescaut on matkalla luostarikouluun ja pysähtyy Pariisin lähellä tavatakseen veljensä Lescautin (jota nähtävästi kutsutaan vain sukunimellä). Tässä alun runsasväkisessä kohtauksessa nähdään jo myös mielenkiintoista liikettä, etenkin kerjäläisten tanssia johtajansa (Liam Boswell) johdolla: toki sekin on perustaltaan klassista, mutta riemukkaassa energisyydessään siinä on kosolti veikeitä ja hilpeitä mausteita.
Manon törmää nuoreen aateliseen opiskelijaan (romaanissa 17-v.), elämäntavaltaan (ehkä Prévostinkin lailla) libertiiniksikin kuvailtuun Des Grieux’iin, ja he rakastuvat. Baletissa ensitapaaminen käynnistyy Des Grieuxin (Matthew Ball (harjoituksessa Cesar Corrales)) hienolla soololla, jota Manon (Lauren Cuthbertson (Akane Takada)) ensin ihastelee ja liittyy sitten mukaan orastavan rakkauden duettoon, joka on herkän kaunis, romanttinen ja varsin klassinen pas de deux. Nuoret pakenevat yhdessä miehen asunnolle Pariisiin, jossa nähdään toinen, hehkuvan aistillinen, makuuhuone- pas de deux.
Manon. Kuvassa Cesar Corrales ja Akane Takada. Kuva: Michela Bodlovic.
Varakas herra G.M. ilmaisee Lescautille olevansa kiinnostunut Manonista, ja rahapussukan saatuaan Lescaut lupaa suostutella Manonia. Des Grieux lähtee hetkeksi ulos postittamaan rahanpyyntökirjettä isälleen, ja tällä välin Lescaut ja herra G.M. hienojen vaatteiden ja korujen myötä saavat Manonin myöntymään herran pauloihin (kolmikon tanssissa G.M. (Ryoichi Hirano) näyttää olevan innostunut etenkin Manonin jaloista). Kun Des Grieux palaa, Lescaut levittelee tälle G.M:ltä saamiaan rahoja ja vakuuttaa, että järjestely tuo heille kaikille kosolti vaurautta. Raivoisan Des Grieuxin ja Lescautin (Valentino Zucchetti) reipas lyhyt duetto on fyysisesti komea.
Olisi helppoa pitää Manonia vain löyhämoraalisena onnenonkijana ja Lescautia tämän rahanahneena parittajana, mutta taustalla on ajan jyrkkä luokkajako ja sisarusten epätoivoinen pyrkimys paeta köyhyyttä ja sen tuottamaa kovaa kohtaloa: herra G.M:n tarjoama paketti on epäilemättä houkuttava; nykytermeillä hänestä voisi kai käyttää termiä sugardaddy.
Sosioekonomista kontrastia kuvaa hyvin myös Nicholas Georgiadisin alkuperäinen lavastus- ja puvustussuunnittelu: lähes kaiken aikaa näyttämön taustan muodostaa kangasseinämä, joka näyttää koostuvan ruskeista rievuista (ks. kuva alla), samoin kerjäläisten ja muiden alaluokkaisten vaatetus on paljolti likaisen murrettuja värejä, kun taas yläluokkaisemmilla on hyvin hienot puhtaat vaatteet.
Manon. Kuvassa Akane Takada ja Cesar Corrales. Kuva: Michela Bodlovic.
Ensimmäisen ja toisen näytöksen välissä on aikaa jonkin verran ehtinyt kulua (romaanissa ainakin yli vuosi). Salonkinsa (eli hienon bordellin) juhlissa Madame parittaa miesasiakkailleen niin kurtisaaneja kuin arkisempia ilotyttöjä (mukana myös yksi housurooli, boy harlot) – jopa tässä MacMillan alleviivaa luokkaeroja. Paikalle tulevat myös Des Grieux ja Lescaut, joka on nyt mustassa puvussa, mikä viestii hänen nousustaan Manonin siivellä – musta kangas kun oli kallista materiaalia.
Lescaut on myös silminnähden päissään, minkä MacMillan on koreografioinut ja Zucchetti tulkitsee oivallisesti: vaatii erinomaista kehon ja tekniikan hallintaa sekä näyttelijänkykyjä saada klassinen liike näyttämään riehakkaan ja huolimattoman humalaiselta! Varsinkin parityöskentely rakastajattaren (mainio Leticia Dias) kanssa on huikeaa katsottavaa: pyöritykset ja nostot näyttävät pelottavasti menevän miten sattuu, ja välillä partneri tuntuu olevan hukuksissakin. (Kenraaliharjoituksesssa roolin esitti James Hay, jonka koomisen fyysisen liikkeen taidot ovat kerrassaan verrattomat!)
Herra G.M. saapuu käsikynkässään nukkemainen Manon, myös mustassa puvussa. Törmääminen Des Grieux’n kanssa saa taas kahden vaiheille: raha vai rakkaus. Manonin kokema ristiriita kulminoituu kohtalokkaan intohimoisissa duetoissa. Hän haluaa lopulta lähteä Des Grieux’n mukaan, kunhan tämä ensin vaurastuu voittamalla G.M:ltä rahaa korttipelissä. Des Grieux jää kiinni huijaamisesta ja pakenee paikalta Manonin kanssa. Herra G.M:n ilmiannon perusteella poliisi tunkeutuu heidän makuuhuoneeseensa – kahakassa Lescaut saa surmansa.
Kolmas näytös tapahtuu New Orleansissa Louisianassa, Ranskan siirtomaassa, jonne Manon on karkotettu tuomittuna prostituoituna, mistä merkkinä lyhyeksi kynityt hiukset. Des Grieux on seurannut häntä tekeytyen vihityksi aviomieheksi. Vankilan johtaja yrittää vikitellä Manonia, mutta saa surmansa, kun Des Grieux puuttuu tilanteeseen. Pari pakenee Louisianan soille. Siellä nähdään vielä parin viimeinen, teknisesti ilmeisen vaikea, dramaattinen ja riipaisevan lohduton pas de deux, jossa hurjan näköiset nostot ja pudotukset saavat katsojan haukkomaan henkeään. Lopulta Manon menehtyy Des Grieux’n käsivarsille.
Manon. Kuvassa Akane Takada ja Cesar Corrales. Kuva: Michela Bodlovic.
Vaikka MacMillanin baletti asettuu vahvasti (neo)klassiseen perinteeseen, on siinä tällaiselle periklassista vähän tylsänä pitävälle mukavasti myös monipuolisempaa liikettä, kuten edellä monin paikoin mainittu. Manon-oopperoiden lyyriset duetot kertovat nuoren parin tunneintensiivisistä kohtaamisista, ja baletissa sama tehtävä on duetoilla. Toki nämä paljolti klassiset pas de deux’t ovat kauniita genressään varsinkin, kun niitä tanssivat viehättävät ja taitavat alansa huiput: Matthew Ball, jonka vartalonkäyttö on tavattoman esteettistä ja tunneilmaisu vaikuttavaa aina paljon puhuvista silmistä läpi koko kehon; sekä Lauren Cuthbertson, jonka huikea tekniikka ja emotionaalinen ilmaisu kantavat vahvasti koko dramaattisen kaaren alun viattomuudesta aistillisuuteen ja lopun kiihkeään epätoivoon.
Manon. Kuvassa loppukiitoksissa etualalla Valentino Zucchetti (Lescaut), Koen Kessels (kapellimestari), Lauren Cuthbertson (Manon) ja Matthew Ball (Des Grieux). Kuva: Esa Torniainen.
Manon on vaikuttava klassikko, jota kaltaiseni nykytanssifanikin katsoo ihan mielikseen – ainakin kerran kymmeneen vuoteen.
(Nähty: 19.10.2026 (ja kenraaliharjoitus 13.10.2026), Royal Ballet, Lontoo)
