Ymppäsin Lontoon-syyslomaan pikaisen syrjähypyn mantereelle, se kun on junalla kanaalin ali niin kätevää eikä edes kohtuuttoman kallista tai epäekologistakaan. Amsterdamissa oli tarjolla kahden tanssiteoksen ilta nykytanssin huippuryhmä Nederlands Dans Theaterilta. NDT:tä on harmillisen harvoin Suomessa nähty, siksikin kannatti piipahtaa Amsterdamissa varsinkin, kun oli ihan uusi teoskin ohjelmassa. Kyse on siis ”aikuisryhmästä” eli NDT 1:stä (kun taas NDT 2 on ”nuorisoryhmä” 19-23-vuotiaille tanssijoille).

Vasta, kun Gabriela Carrizon The missing door (2013) oli jo alkanut, tajusin, että olin nähnyt sen jo aiemmin: pari vuotta sitten Kuopiossa osana belgialaisen Peeping Tom -ryhmän Diptych-kokonaisuutta. Jos olen ymmärtänyt oikein, Peeping Tomin perustajiin kuuluva Carrizo on alun perin luonut teoksen juuri NDT:lle. Kuopiossa Diptychistä jäi vaikuttunut mutta ehkä vähän hämmentynyt olo (→ Peeping Tom kauhistuttaa – mutta onko se tanssia?), niinpä oli hauskaa nähdä se nyt uudelleen.

The Missing Door. Kuva: Rahi Rezvani.

Lavastuksen raamina on kahdelta sivulta avoin huone, jossa on monia ovia. Nurkan tuolissa retkottaa mies verisessä paidassaan ja lattialla makaa nainen. Toinen mies tulee ja alkaa siivota: ottaa kiinni naisen jaloista, hilaa pois huoneesta ja alkaa luuttuamaan verta lattialta. Välillä luuttu karkaa omille teilleen. Toiminta kirpoaa muutoinkin monin paikoin arkisen syyn ja seurauksen logiikalta: mm. pikkutakki ei suostu lähtemään miehen päältä eikä kenkä menemään naisen jalkaan. Luonnottomat asennot ja liikeradat herättävät ihmetystä ja ihastusta. Monessa kohdin tuntuu, kuin esiintyjiä ohjaisi jokin näkymätön voima – mm. paiskoo miestä verisessä paidassa pitkin huonetta miten sattuu. Tämä on tietysti vain mielettömän taitavaa kehon käyttöä! Huikein esimerkki on tuulikohtaus, jossa avatusta ovesta tuleva ilmavirta muka riepottelee tanssijoita täysin hallitsemattomasti.

The Missing Door. Kuva: Rahi Rezvani.

Kuopiossa pohdin teosta kauhuelokuvien kuvaston kannalta ja sen dramaturgiaa absurdismin näkökulmasta. Nyt tuli mieleen unen, painajaisen, logiikkaa tai sen puute eli tapahtumien arkiloogisen jatkumon vinksahtaneisuus. Hahmot eivät myöskään tunnu tunnistavan tilanteen outoutta vaan toimivat kuin kaikki olisi ihan luonnollista. Toisaalta tämän voisi nähdä myös pelin näyttämönä, lopussa kun alkutilanne näyttää taas palautuvan; samoin ajoittainen valaisimien näkyvä operointi voisi viitata tarinan näyttämöllisyyteen.

En edelleenkään tiedä, onko tämä tanssia, mutta viis siitä – ihan mielettömän taitavaa vartalon käyttöä ja fyysistä teatteria!

Illan toinen teos, Hofesh Shechterin Tunnel Vision (2026), on sekin NDT:lle luotu ja vasta vajaa kuukausi sitten kantaesitetty Haagissa, NDT:n kotikaupungissa. Olen muutamia Shechterin teoksia nähnyt ja useimmiten pitänyt niiden estetiikkaa jopa häiritsevän kovana ja raakana eli omaan makuuni  vähän epämiellyttävänäkin ja siksi perin mielenkiintoisena, koska ne patistavat kyseenalaistamaan omia kauneuskäsityksiäni ja -mieltymyksiäni.

Tunnel Vision. Kuva: Rahi Rezvani.

Teos alkaa kiehtovan ristiriitaisesti: mies istuu näyttämöllä väliverhon takana rauhassa mietiskelyasennossa samalla, kun äänimaailma voimistuu teolliseksi jytkeeksi ja jylinäksi, joka tuntuu olevan Shechterin teoksille melko tyypillistä. Hän vastaa itse musiikista, pieniä katkelmia sieltä täältä lainaten. Soolojen sijaan korostuvat kuitenkin ryhmät; erityisen ihastuttavia ovat tilanteet, joissa isohkon ryhmän jäsenet liikkuvat lähekkäin näennäisen itsenäisesti ja samalla kuitenkin koko ryhmä liikkuu kuin yhtenä organismina – mieleen tulee flamingolauma (muttei pinkkinä vaan synkemmissä sävyissä). Shechterin liike on paljolti voimakasta, nopeaa ja terävää. Toki ajoittain on myös hidastempoisempaa ja väliin jopa herkempää liikettä – hauskana esimerkkinä kuuden käden voimin tehty sormilla vipeltäminen pitkin etunäyttämön pintaa, tai omaperäinen makuujono, jossa tanssijat ryömivät toistensa päältä ja päätyvät päinmakuulla jonoon pitkin näyttämöä.

Liike, joka mielessäni vertautuu dehumanisoituun mekaaniseen koneeseen, on ehkä juuri yksi niitä asioita, jotka oudon suloisella tavalla usein hiertävät Shechterin teosten katsojakokemuksessani. Koen liikkeessä usein myös rujoja tai groteskeja piirteitä, mikä on myös kiinnostavaa: groteskin tai jopa ruman estetiikka ei ole sitä, mitä tanssin katsomiselta odotan, mutta kummasti se vain viehättää ja vetää usein puoleensa. Ei Tunnel Vision (tai Shechterin teokset muutoinkaan) toki ole pelkästään groteskia tai edes leimallisesti sitä, mutta sellaisia piirteitä usein koen.

Tunnel Vision. Kuva: Rahi Rezvani.

Shechterillä positiivinen juttu on sukupuolittamattomuus: teosten hahmot ja liike eivät tunnu kiinnittyvän sukupuoliin. Ei edes Tunne Visionin tiiviissä duetossa, jossa moni muu koreografi voisi olla altis taantumaan perinteisten sukupuoliroolien mukaisiin representaatioihin. Tämäkin on yksi niitä piirteitä, jotka Shechterin teoksissa kiehtovat.

NDT 1:n Out of the stillness -illan vuoksi kannatti hyvinkin poiketa Amsterdamiin. Oma makuni on jo kypsynyt siinä määrin, että The missing door ihastutti nyt enemmän kuin hämmensi, kun taas Tunnel Vision sai aikaan samoja mielen väristyksiä kuin Shechterin teokset aiemminkin.

(Koettu: 17.10.2026, Nederlands Dans Theater, Stadsschouwburg, Amsterdam)