The Royal Operan uusi produktio Richard Wagnerin viimeisestä oopperasta Parsifal (1882) ensiesitettiin lokakuun alussa, ja näin sen pari viikkoa myöhemmin. Olen aiemmin kirjoitellut hiukan Parsifalista ylipäätään Harry Kupferin ohjaaman Suomen kansallisoopperan produktion yhteydessä (→ Parsifal viehättää silmää ja virvoittaa mieltä) joten nyt ehkä vähän lyhyemmin yleisesti ja jokunen kommentti tästä Evgeny Titovin ohjauksesta.
Lyhyt kertaus Parsifalin tarinasta: Taustalla on kristinuskon mytologiaan kuuluvat Graalin malja, johon tarinan mukaan Jeesuksen verta valutettiin ristillä, sekä Longinuksen keihäs, jolla sotilas puhkaisi kylkeen haavan. Tarinan mukaan Graalin ritarikunta vartioi näitä reliikkejä Montsalvatin linnassa. Pahisvelho Klingsor on aiemmin yrittänyt muttei onnistunut päästä jäseneksi – niinpä hän on kääntynyt ritareita vastaan ja saanut haltuunsa tuon varjellun keihään ja haavoittanut sillä ritarien kuningas Amfortasia. Haavan jatkuvat kivut ovat sietämättömiä, ja vain sama keihäs voi lopettaa kivut. Sen voi ennustuksen mukaan hankkia takaisin vain puhdas ja yksinkertainen henkilö, jonka on tullut viisaaksi myötätunnon kautta. Tässä siis tilaus Parsifalille, lähes tynnyrissä kasvatetulle nuorelle miehelle, joka ei paljoakaan tiedä maailmasta tai sen pahuudesta. Hän eksyy linnaan, mutta saa pian lähteä sieltä, ja harhailee sittemmin Klingsorin lumottuun linnaan, jossa tämän vallassa oleva nainen, Kundry, yrittää häntä Klingsorin käskystä vietellä. Kuolemaa jo toivova Kundry on tuomittu elämään maallista elämää ainaisesti, koska naureskeli Jeesukselle tämän ristiinnaulitsijaisissa. Parsifal ei lankea viettelyksiin vaan saa keihään haltuunsa, vie sen takaisin ritareille, pelastaa sekä Amfortasin että Kundryn ja voidellaan ritarikunnan kuninkaaksi. Tähän kaikkeen kuluu oopperassa vain 4 tuntia ja 20 minuuttia (bruttona parin väliajan kera 5,5 h).
Parsifal. Kuvassa alla Stanislas de Barbeyrac ja päällä Christian Gerhaher. Kuva: Marc Brenner.
Titovin ohjauksen ensimmäinen huomiota herättävä näkymä on puolialaston mies verissään etunäyttämöllä. Toinen mies, Gurnemanz (Brindley Sherratt), patistaa valvomon väkeä ruutujensa ääreltä auttamaan miestä, joka siis on kuningas Amfortas (Christian Gerhaher). Amfortasin hahmo on hyvin (inho)realistinen: hän köpöttelee sairaan vanhuksen tavoin pitkin näyttämöä, väliin puolialastomana, ja kylvyt, jotka tarinan mukaan helpottavat hetkellisesti kipuja, tapahtuvat seisten parhaat päivänsä nähneessä kaakelihallissa, jossa kaasunaamarein (tai kumihupuin, miten kukakin fetissinsä projisoi) varustetut henkilöt suihkuttelevat häntä proosallisesti letkulla.
Hienostelu ja ylevöitys loistaa muutoinkin poissaolollaan: Tarinaan kuuluu, että Parsifal (Stanislas de Barbeyrac) tuodaan ritarien linnaan kuulemaan kunniansa, koska on ampunut nuolella joutsenen. Aidon näköiseksi tehty joutsen värisee ja kouristelee kuolemantuskissaan hyvän aikaa samalla, kun Gurnemanz normittaa Parsifalia. Vielä ennen ensimmäistä väliaikaa vietetään Graalin seremoniaa, jossa Amfortas kiinnitetään paareille käsistään ja päästään ja malja paljastetaan (mitä ei tosin näytetä), jolloin haava alkaa vuotaa, ja kukin ritareista käy hakemassa siitä kupillisen juotavakseen; kuin ehtoollinen ilman transsubstaatiota: uhriveri ei muutukaan hienostellen viiniksi.
Parsifal. Kuvassa Brindley Sherratt. Kuva: Marc Brenner.
Toinen näytös sijoittuu Klingsorin linnaan, jonka lumottua puutarhaa ei näytetä. Parsifal harhautuu linnalle ja taistelee tiensä sisään läpi sitä suojaavan miesjoukon – tästä nähdään viitteitä lähinnä valvontaruuduilta. Linnassa miesten naiset, Wagnerin tarinassa kukkaisneidot, paheksuvat Parsifalin toimintaa mutta pyrkivät myös viettelemään tämän. Muistiinpanoissani lukee: ”himokkaat naiset riisuu P:n”. Ei kuulostaa mitenkään feministiseltä, mutta tällainen Parsifalin maailma Wagnerilla on. Naisilla on oudot päähineet, joissa on sivuilla läpät kuin hevosilla – tulee mieleen The Handmaid’s Tale. TV-ruutujen ikonostaasin kaltaisella seinällä toistuu ja monistuu naisten groteskeja kasvonilmeitä. Parsifal hetken nauttii naisten huomiosta, myös Kundryn (Ekaterina Gubanova) hienovaraisemmista viettely-yrityksistä, mutta jatkaa pian matkaansa. Linnan vitriineissä on erilaisia arvoesineitä, mm. tavoiteltu keihäs, jonka Parsifal lopulta anastaa Klingsorilta. Kolmannessa näytöksessä Parsifal keihäineen palaa voitokkaasti Montsalvatin linnaan.
Parsifal. Kuvassa kukkaisneidot. Kuva: Marc Brenner.
Titovin ja lavastaja Etienne Plussin näyttämökuva ensimmäisessä ja kolmannessa näytöksessä on kolkko ja dystooppinen: Montsalvatin linna on kuin bunkkeri, jossa on valvontamonitoreja ja suuria pilarimaisia rakenteita, jotka hitaasti liikkuen hieman muokkaavat näyttämökuvaa. Kaikki loisto puuttuu, enemmänkin linna on pahasti rähjääntynyt, mikä hyvin kuvaa ritarikunnan tilaa. Myöskään toisen näytöksen Klingsorin linna ei ole juurikaan sen kummoisempi. Puvustuksesta vastaava Esther Bialas on suunnitellut Klingsorille ihan hienon puvun, kun taas Graalin ritarien maastoasujen kuosit ovat karumpia. Eniten vaihtelua on Kundryn pukineissa: alun nahka-asusta mielikuvitukselliseen tummaan asuun toisessa ja valkoiseen asuun kolmannessa näytöksessä. Kyndry on muutoinkin oopperan monitahoisimpia hahmoja: syntinen pakana, velho ja viettelijätär. Siitä huolimatta eniten paljasta pintaa nähdään hurskailla ja puhtoisilla miehillä eli Amfortasilla ja Parsifalilla.
Parsifal. Kuvassa Ekaterina Gubanova ja Brindley Sherratt. Kuva: Marc Brenner.
William Spauldingin johtamalla kuorolla on hienoja kohtauksia, mm. edellä mainittu kukkaisneitojen vikittely Parsifalin viettelemiseksi on intensiivinen ja varovaisessa riettaudessaan jopa hillityn hilpeä. Mieskuoron vaatimus puolikuolleelle Amfortasille vielä kerran suorittaa Graalin seremonia on sekin hyvin intensiivinen mutta aggressivisella ja uhkaavalla tavalla. Jakub Hrůšan johtama orkesteri soittaa wagneriaanisen pitkän ja raskaan urakan uljaasti. ”Täällä aika muuttuu tilaksi”, sanoo Gurnemanz Parsifalille. Yli viiden tunnin ooppera on omanlaisensa urakka myös katsomossa, vaikka Wagnerin ehkä hienoimman teoksen musiikki on valloittavan upeaa ja siitä kyllä mielikseen jaksaa nauttia.
Vertailu on turhaa, mutta silti: alussa mainitsemani Kupferin ohjaamasta produktiosta ei tunnu jääneen oikein mitään tunnemuistijälkiä. Tämä Titovin versio on toista maata: vaikka Wagnerin tarinan teemat ja Titovin rujouden estetiikkaa edustava näyttämöllepano eivät aina herätä ihastuksen huokauksia, esitys pitää erittäin hyvin otteessaan koko pitkän illan, ja tätä kirjoittaessakin vielä moni tilanne on mielessäni elävänä (joskin osa vähän häiritsevinäkin).
(Koettu: 14.10.2026, Royal Ballet and Opera, Lontoo)
