Kirjoittelen kovin harvoin klassisen musiikin konserteista, niihin kun en oikein vieläkään saa kovin analyyttista otetta vaan nautin vain fiilispohjalta, mistä taas ei oikein saa mitään järkevää kirjoitettavaa. Nyt tuntuu kuitenkin sopivalta kirjoittaa jotain RSO:n Punainen pappi -konsertista – ei siksi, että nytkään olisi mitään analyyttista sanottavaa juuri musiikista, vaan katson konserttia yleisemmin näyttämötaiteen esityksenä; eikä haittaa, että solistit edustivat eräitä genren suosikkiäänityypeistäni: kontratenori, oboe ja sello.
Näin klassisen musiikin satunnaisharrastelijalle italialainen barokkisäveltäjä Antonio Lucio Vivaldi (1678-1741) lienee helpoiten tuttu viulukonserttosarjasta Neljä vuodenaikaa (1725). Sitä ei tässä konsertissa kuultu vaan paljon kaikkea muuta. Konsertin nimi viittaa Vivaldin aikalaisilta saamaansa lempinimeen, joka perustui hänen hiustensa väriin ja alkuperäiseen ammattiin: hän oli saanut pappisvihkimyksen mutta pian vapautettiin tehtävistä terveydellisistä syistä. Hän alkoi opettaa viulunsoittoa luostari-orpokoti-musiikkikoulu Ospedale della Pietàssa, jossa sävelsi merkittävän osan hengellisestä musiikistaan, jota taitavaksi kehittynyt ja kuuluisaksikin noussut koulun tyttöorkesteri soitti.
Vivaldi kunnostautui etenkin konserttojen kirjoittamisessa, ja nyt kuultiinkin mm. pari jousikonserttoa (RV 114 ja 157). Orkesteri oli varsin kompaktin kokoinen, parikymmenhenkinen, ja sitä johti italialainen barokkimusiikin tuntija Andrea Marcon samalla kun soitti toista kahdesta cembalosta. Eniten kuitenkin viehätyin biiseistä, joiden pääosissa olivat solistit.
Théo Imart lauloi neliosaisen maallisen kantaatin, onnettoman rakkauden valituksen, Cessate, omai cessate (RV 684) sekä aariat/ariosot oopperoista Tito Manlio (RV 738, 1719), Giustino (RV 717, 1724) ja L’Olimpiade (RV 725, 1734) sekä konsertin päätteeksi vielä psalmisävellyksen Nisi Dominus (RV 698, n. 1715), jossa viulusoolon tulkitsi RSO:n toinen konserttimestari Emma Vähälä. Imartin kontratenori soi tavattoman kauniisti ja sielukkaasti; jos uskoisi enkeleihin, voisi arvella niiden laulavan tuonkaltaisella äänellä. Pidän ylipäätään kontratenorista äänialana ja olen ihastellut monen muunkin, kuten Jakub Józef Orlińskin ja Anthony Roth Costanzon äänen sointia. En toki osaa vertailla enkä haluakaan, mutta Imartin ääni on harrastelijakorvaani ihan tavattoman vangitseva. Myös sanoituksiin eläytyvä lavatulkinta on eloisaa: ilmeet, eleet ja vartalonkäyttö täydentävät valloittavan katsojaelämyksen.
RSO:n Punainen pappi -ilta. Etualalla Théo Imart ja Andrea Marcon. Kuva aplodeista: Esa Torniainen.
Ennen väliaikaa kuultiin myös Konsertto oboelle ja orkesterille (RV 454), jonka solistina soitti korealaissyntyinen Kyeong Ham, joka on RSO:n omaa väkeä, sen ensimmäinen soolo-oboisti. En toki osaa hänen soitannastaan mitään omaperäistä sanoa, mutta ihan intuition pohjalta se kuulostaa perin mainiolta – tokkopa hän muutoin olisikaan ilmeisen kysytty solisti ja kamarimuusikko ympäri maailman. Toki visuaalisena taiteen vastaanottajana viehätyn myös siitä, miten Kyeong Ham soittaessaan käyttää kehoaan ja gestiikkaansa. Mutta jopa on taitavasti soitetun oboen ääni ylipäätään jollain oudolla tavalla mystisen kiehtova!
RSO:n Punainen pappi -ilta. Etualalla Kyeong Ham ja Andrea Marcon. Kuva aplodeista: Esa Torniainen.
Väliajan jälkeen oli vuorossa Konsertto kahdelle sellolle ja orkesterille g-molli (RV 531), myös tässä solisteina RSO:n omia huippuja, ensimmäiset soolosellistit Tuomas Lehto ja Tomas Nuñez. Konsertto alkaa upeasti selloilla ja muut jouset liittyvät mukaan vasta hetken päästä. Sellon ääni viehättää omaan makuuni ehkä vielä enemmän kuin muut nykyaikaiset jousisoittimet, ja kahden soolosellon soitanta tarjoaakin mainiota nautintoa. Myös Lehdon ja Nuñezin gestiikkaa oli hauskaa seurata, mm. taajaan toistuva katsekontakti heidän välillään tuntui yhdistävän heidät (tanssitermein) pas de deux’n kaltaiseksi duetoksi kahden solistin sijaan.
RSO:n Punainen pappi -ilta. Etualalla Tomas Nuñez, Andrea Marcon ja Tuomas Lehto. Kuva aplodeista: Esa Torniainen.
Näin kovin maallikkona tuntuu aina turvalliselta mennä klassisen musiikin konserttiin, jossa on edes jokin tuttu ja turvallinen teos mukana, mutta onneksi tulee välillä eksyttyä myös tällaisiin, joissa ei ole tarjolla mitään tuttua biisiä. Perin mainio kokonaisuus, jonka pohjalta meni taas harkittavaksi, josko pitäisi sittenkin ottaa taas kausikortti, josta pari vuotta sitten tuli luovuttua.
(Koettu: 2.10.2026, Radion sinfoniaorkesteri, Musiikkitalo, Helsinki)
