Johanna Nuutinen +Collaboratorsin Élixir de Mer on kiinnostava teos paitsi Nuutisen liikkeen myös siinä käytettyjen tuoksujen vuoksi. Kun saavun Tanssin talon Pannuhalliin ja valitsen istuimen tilan neljälle taholle asetetuilta tuoleilta, nenääni leijailee tervan haju (joka jälkikäteen yleisökeskustelussa paljastuukin poltetuksi puuksi). Äänimaailmaa hallitsee katosta ajoittain suurina plumpsahduksina putoileva neste näyttämön keskellä olevaan pieneen altaaseen. Tila on hämärä. Rauhoittavaa (jos vain muu väki etsiytyisi pian paikoilleen).
Tanssijat Andrea Martín ja Clémentine Herveux, jotka on kreditoitu Nuutisen ohella vastuullisiksi koreografiasta, aloittavat altaalta. Martin kastautuu putoavan veden alla ja pian Herveux vielä valelee häntä vedellä ja kuivaa sitten pyyhkeellä. Myöhemmin Herveux mm. kastaa hiuksensa altaassa.
Ennen pitkää salin kahdessa nurkassa olevat isohkot tuulettimet levittävät tilaan uutta tuoksua: se tuo mieleen 1980-luvun ja Juicy Fruit -purkan, sen esanssisen hedelmäisen tuoksun ja aavistuksen maustakin (sen mainoksissa oli tarttuva jingle, joka punkee vuosikymmenien takaa korvamadoksi vielä kotimatkallekin). Jälkikäteen tuoksu paljastuu ruusuksi; ehkä olisin voinut yrittää ohjata hajuaistiani, visuaalisia vihjeitä kun oli tarjolla: tanssijat levittelivät ruusun terälehtiä ja murskasivat niitä käsissään. Tosin tuoksu taisi tulla ensin. Välillä terva lehahtaa hetkeksi takaisin nenääni.
Élixir de Mer. Kuvassa Andrea Martín ja Clémentine Herveux. Kuva: Kai Kuusisto.
Tanssijat tuoksuttelevat toistensa ihoa: kaulaa, vatsaa, käsivartta. Yhteys heidän välillään tuntuu tiiviiltä, intiimiltäkin. Tämä korostuu mm. kohtauksessa, jossa kivenmurikkaa asetellaan kehon osien päälle samalla, kun he ovat lähes sylikkäin. Myös yleisö pääse osalliseksi tuoksuttelukokemuksista – Herveux tarjoaa kättään heti aluksi minullekin, mutta en pölöjä tajua vaan tarjoan omaa kättäni. Muut katsojat ovat fiksumpia ja ymmärtävät käyttää nenäänsä tarjotun kehonosan aistimiseen.
Élixir de Mer. Kuvassa Andrea Martín ja Clémentine Herveux. Kuva: Kai Kuusisto.
Kivi päätyy altaaseen ja siihen kohdistuu tarkat ja kirkkaan valonsäteet – hieno kohtaus tämäkin (valosuunnittelu Lauri Lundahl)! Myös lopun kohtaus, jossa tuuletin vihmoo savukoneen savua ja tanssijat tarpovat vastatuuleen transsinomaisen rytmikään äänimaailman myötä (äänisuunnittelu ja sävellys: Ville Kabrell). Näyttämö on keskellä katsomoa, joten teoksen alettua jaamme tanssijoiden kanssa paljolti saman hämärän, mikä entisestään hämärtää rajaa katsomon ja näyttämön välillä.
Tanssiteoksena Élixir de Mer on hyvin kaunis: liike on paljolti luontevan soljuvaa, pakotonta ja orgaanista. Tanssijoiden kontakti on vahva ja yhteys intiimi, ajoittain ehkä jopa erootillinen – sopivassa määrin niin, että se on esteettisesti viehättävää muttei niin, että pitäisi kääntä katse häveliäästi toisaalle.
Élixir de Mer. Kuvassa Clémentine Herveux ja Andrea Martín. Kuva: Kai Kuusisto.
Kontakti katsojiin omassa kokemuksessani menee ehkä hiukan pidemmälle. Onneksi minulle tarjottiin vain kättä, kun joillekin tarjottiin kaulaa tuoksuteltavaksi. Jäin miettimään, olisinko kokenut kaulan tai muun kehon osan liian intiimiksi. Toisaalta joissakin muissa teoksissa olen kokenut tuota etäisyyttä koetellun käsi-käsi-kosketuksen muodossa. Olisiko kaulan tuoksuttelu sen kummempi juttu? Ehkä koen kaulan kuitenkin henkilökohtaisempana kehon osana; käsi kun on normalisoituneempi arkikontaktin instrumentti, ihan jo peruskättelystä lähtien. Tähdennän kuitenkin, etten kokenut kontaktin ottoa mitenkään negatiivisesti, tai että se – edes kaulan tarjoaminen, jos sitä olisi tapahtunut – olisi horjuttanut kokemustani esityksestä turvallisena tilana.
Tuoksut ovat toinen jännä juttu, tämä taisi olla ensimmäinen kokemani näyttämöteos, jossa tuoksut ovat osa kokemusta. Havaintopsykologian kursseista taitaa olla jo parikymmentä vuotta, joten niistä opeista ei tässä taida olla iloa, mutta kuten tuo em. purkkamuistokin kertoo, hajuaistimuksilla voi olla vahvoja assosiaatioita muistiainekseen. Haju- (ja maku-) aistimukset ovat myös varsin yksilöllisiä, eli eri yksilöt voivat kokea saman hajuärsykkeen verrattain eri tavoin – ja samakin kokemus voi herättää hyvinkin erilaisia kognitiivisia vasteita kuten muistoja ja tunteita. Siksi arvelen tuoksujen kuratoinnin esitystilanteessa olevan perin haastavaa.
Élixir de Mer. Kuvassa Andrea Martín. Kuva: Kai Kuusisto.
Juohduin pohtimaan myös taiteen vastaanottamisen perusteita: missä määrin tekijät voivat hallita tai edes ohjata niitä tulkintoja ja merkityksiä, joita teoksen vastaanottaja siihen liittää? Vai ollaanko tuoksujen osalta täysin anti-intentionalistisessa taiteen tulkinnassa: kukin vastaanottaja luo omat tulkintansa ja merkityksensä. Niin kuin minä tämän teoksen tuoksujen kohdalla – luultavasti varsin toisin kuin mikä kenties oli tekijöiden intentio. Pohdin myös, voisiko kyseessä myös olla harjaantumisen puute: tuoksu osana taidekokemusta on uusi juttu, ehkä se voisi integroitua vastaanottokokemukseen hallitummin, jos siitä saisi enemmän kokemusta. Tätä vastaanottajan oppimista voisi myös tukea esim. antamalla teoksissa samaan aikaan tuoksuaistimusten kanssa visuaalisia vihjeitä ohjaamaan tulkintaa.
Tavattoman mielenkiintoinen esitys! Pelkkänä tanssiteoksena ihan jo perinteisinkin aistimuksin se olisi ollut nautinnollinen. En ole varma, toivatko tuoksut sen estetiikkaan varsinaisesti jotain lisää. Mutta ainakin ne toivat syvyyttä sillä tavoin, että ne herättelivät ajattelua.
(Koettu: 30.9.2026, Tanssin talon Pannuhalli, Helsinki)
